Silloin kirkaisi Jan Friech kovaan: "Daniel Petersin kirjuriksi!… Oman isänsä!… Lapsi kuuluu isälleen! Tietysti. Päivän selvää! Lapset, nyt se meille selkeni! Hänestä pitää tulla Daniel Petersin kirjuri." Hän laski suuren nokisen kätensä silmäinsä ylle, ikäänkuin näkisi hän auringon valossa säteilevään maisemaan. "Minä näen selvästi edessäni hänen elämän tiensä", sanoi hän.
Pe Ontjes katseli vastahakoisena Jan Friechin innostusta. "Ajattelisit ennemmin", sanoi hän, "mitä meidän nyt pitää tehdä."
"Hänen pitää mennä hänen luokseen, ja esittää itsensä hänelle", sanoi Scheinhold kisälli. "'Esittää itsensä' kutsutaan sitä. Mutta mehän emme vielä tiedä, jos hän suostuukaan koko tuumaan."
"Kuka?" sanoi Pe Ontjes. "Tjark Dusenschönkö?… Josko hän suostuu?… Se nyt vielä puuttuisi, että kysyisimme häneltä. Hän tulee siksi, miksi me hänet määräämme."
"Mutta enhän minä osaa esittää itseäni", sanoi Tjark surkeasti. "Tässä tämmöisessä puvussa! Ja eihän minulla ole kenkiäkään. Ja pormestari on hieno mies."
Kaikki katselivat allapäin eteensä. Lopuksi kohotti kisälli Scheinhold taaskin harmahtanutta päätään ja virkkoi: "Jos siis ehdottaisin jotain… Meidän vajassamme tuolla seisovat valtuusmies Nissen'in vanhat vaunut… jos me nyt möisimme, sanokaamme neljäkymmentä arpaa, arpa yhdestä markasta… ja arpoisimme ne pois. Silloinhan meillä olisi rahat pukuun ja saappaisiin."
"Oiva tuuma!" huudahti Jan Friech. "Oiva tuuma", ja nyykäytti, katsahtamatta ylös, tuontuostakin päätään.
Pe Ontjes tuijotteli alakuloisena eteensä. "Vaunut ovat liika vanhat", sanoi hän. "Niinpitkälle kuin minä muistan ovat ne jo seisoneet tuolla pimeässä vajassa. Mutta voimmehan mennä katsomaan ja tarkastamaan niitä."
Jan Friech ja hänen kisällinsä loivat toisiinsa pitkän katseen. "Mitähän niissä katsomista?" virkkoi Jan Friech. "Vaunut ovat siellä… ja sillä hyvä."
"Voihan joka tapauksessa väittää", sanoi Scheinhold, katse luotuna maahan, "että tuolla vajassa on vaunut".