"Ne ovat valtuusmies Nissenin peruja", sanoi Jan Friech. "Kun hänen piti tehdä vararikko, antoi hän velkojensa maksuksi minulle nuo vaunut. Mutta minä en ole viitsinyt myydä niitä."
"Et saanut niitä myydyksi", sanoi Pe Ontjes. "Minä tahdon nähdä ne, muuten en ilkeä kuulla sanaakaan koko arvonnasta."
"Neljäkymmentä arpaa", sanoi Tjark ripeään ja tulisesti, "markka arvalta: niillä rahoilla voin jo saada kaikki ja pari pystykaulusta".
Jan Friech alkoi nurista: "Tjark sekottaa aina netton ja brutton. Tuo vanha ryjä… vaunut, tarkoitan… ovat minulla panttina velasta. Neljäkymmentä markkaa Tjarkille ja neljäkymmentä minulle, yhteensä kahdeksankymmentä. Ja nyt, älkää kauvoja aikailko, vaan ripeästi toimeen…" Hän laski jykeän kouransa Pe Ontjesin polvelle: "Mietippäs sitä", sanoi hän, "mitä tulee muuten Tjark Dusenschönistä?"
Silloin tyyntyi Pe Ontjes, kosk'ei hän huomannut muutakaan neuvoa edessä, ja ryhtyivät kaikki siis hommaan, viivoittivat erääseen vanhaan kirjoitusvihkoon tilaa arvanostajain luettelolle ja leikkasivat pahvista kahdeksankymmentä arpaa. Sitte lähetettiin Scheinhold keruulle: hänen piti mennä talonpoikien luo Hilligenlein lähistöllä ja sanoa: oli aikomuksena avustaa erään köyhän lesken tyttärenpoika kunnolliselle elämänuralle. Jos häneltä tiedusteltaisiin vaunujen tilaa, oli hänen määränä "puhua varovaisuudella". Hieman kiusallisen vaikutuksen teki, kun ei kukaan läsnä olevista ostanut arpaa. Kai Jansilla ei ollut rahaa; Pe Ontjes sanoi, ett'ei hän pistä rahojaan niin turhaan yritykseen; Jan Friech sanoi, että hänhän vaunujen omistajana uhraa enemmän kuin kukaan muu; kukaanhan ei voisi vaatia, että hän vielä lisäksi antaisi rahaa; leipurimestari Nissen, joka juuri sattui menemään ohitse ja huudettiin sisään, olisi kyllä ottanut yhden arvan, mutta olisi suostunut maksamaan ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen arpansa voittaisi. Siihen ei suostuttu kahdella äänellä kolmea vastaan. Scheinhold, kisälli, hän otti sentään arvan, ja maksoi sen selvässä rahassa.
Sitte lähti Scheinhold matkalle. Hän juosta lönkytti, milloin myötä, milloin vastaan ankaraa maaliskuun tuulta, juoksi koko Hilingenlein ristiin ja rastiin, neljä päivää; palasi joka päivä selväpäisenä kotiin, ja oli kuin olikin neljännen päivän illalla saanut kokoon kahdeksankymmentä markkaa. Jan Friech sai niistä neljäkymmentä. Loput neljäkymmentä taskussaan ja Tjark Dusenschön puukengissä rinnallaan, meni Pe Ontjes räätäli Lammanille ja tilasi puvun, ja sanoi nimenomaan, että puku tulisi tälle hänen rinnallaan seisovalle Tjark Dusenschönille; räätäli Lamman oli nimittäin vähin siinä maineessa, että hän teki kaikki puvut hieman oman kasvunsa mukaan. Hän oli lyhyt ja vääräsäärinen.
Sitte neuvottelivat he, miten asia oli ajettava pormestarin luona. Ei ollut niinkään helppoa olla mieliksi tuolle suurekkaalle ja komealle Daniel Petersille. Lopulta ilmoitti Scheinhold, että hän ottaisi tämänkin asian tehtäväkseen; hän pyysi vaan kolme päivää valmistusaikaa itselleen.
Pe Ontjes ahdisti kovin, että asia saataisiin pikaisesti päätteeseen ja selville; sillä kun keväällä ilma kääntyi lempeämmäksi ja lämpimämmäksi, ei enää ollut luottamista Jan Friechiin ja Scheinholdiin. Jan Friech sai silloin vastustamattoman mieliteon onkivapaan ja kampeloverkkoon, ja Jan Friech paloviinapulloon ja maankuleksimiseen. Talvet oli hän työssä Jan Friechillä Hillingenlein Satamakadun varrella, ja oli lapsirakas ja avulias ja hyvä. Mutta kesät kuului hän niihin tuhansiin, jotka laiskoina ja juovuksissa vetelehtivät ja kuleksivat Schlesvig-Holsteinin pitkiä, paljaita, harmahkoja maanteitä.
Kolme päivää vaelsi Scheinhold kisälli kuin unissa. Pe Ontjes ja Kai Jans alkoivat jo pelätä, että hän sortuisi vanhoille teilleen, sillä sää alkoi käydä lämpimäksi. He pitivät häntä silmällä niin hyvin kuin taisivat, välitunteinakin koulussa juosta livistivät he pajaan katsomaan, oliko hän siellä vielä. Kolmantena päivänä eivät he tavanneet häntä. Silloin kuuli Kai Jans, joka varsinkin oli huolissaan hänen puolestaan, huoneesta, joka sijaitsi palkeitten takana, ja jossa hän asui, yksitoikkoista muminaa. Jan Friech tuli heidän mukanaan, ja he aukaisivat hiljaa oven. Silloin seisoi hän heidän edessään, selin heihin, lupsahti tuontuostakin kokoon kuin jäykkä linkkuveitsi ja puhui seinää kohden: "Korkeanarvoisa suurivaltias herra pormestari, ritari Pepe… Nuorukainen, joka seisoo tässä minun vieressäni, oli kunniallisen leskivaimon, Stiena Dusenschönin tyttären poika, äitinsä puolelta polveutuu hän ylhäisestä suvusta, isänsä taas on, kuten eräs postikortti osoittaa, jonka Pe Ontjes Lau, ikävä kyllä, on hävittänyt, oppinut vaikka tuntematon mies. Eipä siis olekkaan mikään ihme, että nuorukainen on asettanut päämaalinsa korkealle, nimittäin: päästä teidän korkea-arvoisuutenne johdolla oppimaan kaunokirjoituksen ja hyvän käsialan jaloa taitoa. Minun vähäpätöinen persoonani on tietysti teidän arvoisuudellenne kokonaan tuntematon: minä palvelen kisällinä Jan Friech Buhmannilla Satamakadun varrella, ja on nimeni Adalbert, Heinrich, Reinhold van der Beeke, jota pienet lapset Satamakadulla kutsuvat Scheinholdiksi, kosk'eivät osaa lausua R:ää."
Jan Friech Buhmann sulki hiljaa oven taaskin, meni ällistyneenä istumaan alasimelle ja sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen: "Tuo mies on kaikista jumalan luomista jotakin aivan erikoista: lapsiystävä, juopporatti, oppinut, ja sitäpaitsi on hänellä tuommoinen komea juhlallinen nimi. Kuinka hänen nimensä nyt olikaan? En ole ikipäivinä aavistanut, että hänellä on niin komea nimi. Mutta se on selvä: Tjark Dusenschönin asia on parhaissa käsissä. Tuommoista puhetta ei Daniel Peters voi vastustaa."