"Isä ei salli, että he antavat mitään palkastaan, jottei heidän sitte, kun joskus joutuvat naimisiin, täytyisi alkaa niin sanomattoman niukasti."
"Niin", sanoi tyttö… "Mitä arvelet siitä? Me olemme myöskin köyhiä. Ajatteles vaan: isällä on vielä velkoja seminaariajoiltaan. Mutta mitä siitä."
"Mitä hän loruilee!" ajatteli Kai. "Hän ja köyhä!" Semmoinen mies kuin opettaja oli hänen silmissään ilman muuta rikas.
Sitte johtuivat he puhumaan rippikoulusta ja Kai sanoi: "Ajatteles, puolet pojista eivät usko mitään siitä, mitä pappi puhuu… Uskooko Piet?"
Tyttö pudisti päätään ja Kai näki hämärissä, kuinka hän miettivästi kohotti hienopiirteisiä silmäkulmiaan: "Kun pastori tietäisikin, mitä hän tosinaan kotimatkalla puhuu pojille ja tytöille; ikipäivinä hän ei silloin pääsisi ripille… Hän ei usko yhtään mitään! Äskettäin olimme me kivisillalla etsimässä onkilieroja, semmoisia suuria, tiedäthän… me aioimme ongelle. Silloin katsahti hän ylös ja näki tähdet taivaalla."
"Oliko silloin yö sitten?"
Tyttö katsahti kummastellen häneen. "Tietysti! Vai oletko sinä niin tuhma ett'et tiedä, että onkimadot liikkuvat vaan öisin? Me olimme tulleet ikkunasta ulos ja etsimme."
"Paitasillanneko siis?"
"Paitasillamme tietysti… Hän katsahti ylös tähtiin ja sanoi: Katsos tuonne… Niitä on siellä enemmän kuin viisikymmentä miljoonaa. Luuletko sinä ett'ei niissä elä olentoja kuin me? Onko nyt siis ollut maailmassa viisikymmentä miljoonaa Jumalan poikaa? Minä en usko siihen, mitä pastori puhuu. Minä en usko siihen, ja minun ei tarvitse siihen uskoa. Olen ilman sitäkin kunnollinen ihminen, ja tiedän, mitä tahdon. Näes', niin kamalia hän puhuu."
"Mutta sinä", sanoi Kai Jans, "uskotko sinä?"