Sieltä löysi hän hänet. Hän istui puol'pitkässä sinisessä hameessaan penkillä, pieni olkihattu oli työnnetty kauas taaksepäin otsalle, kasvot olivat hieman kuumat, pitkät hiukset hiukan epäjärjestyksessä ja katseli hän kovin tarkkaavin, vaikka hieman kummastelevain silmin Tjark Dusenschöniä. Tämä seisoi ahtaissa housuissa ja pitkässä riippuvassa sinisessä kaulahuivissa hänen edessään ja siveli tuontuostakin huolettomasti ja hyväilevästi kauniissa pehmeissä aalloissa lepääviä hiuksiaan ja puhui paraikaa: "Olisi suuri ilo minulle viedä teidät meidän pieneen tanssiseuraamme. Minun sanani merkitsee siellä paljon."
Kun tyttö näki Kai Jansin, katsahti hän rauhallisilla silmillään häneen ja sanoi: "Dusenschön kuuluu erääseen tanssiseuraan. Tanssitko sinäkin?"
"Kuule",… sanoi Kai ja katsahti vakavasti häneen, "Piet on kuullut, että isäsi ehkä olisi kipeä ja on erään naapurin kanssa mennyt kotiin."
Anna Boje säikähti kovasti, niin että hänen pienet hienot kasvonsa yht'äkkiä muuttuivat, hän nousi ylös ja astui Kain luo.
"Nyt ei mene venhettä; saatanko minä sinut lähden ympäri kotiin?"
Tyttö nyykäytti kirkkaine silmineen päätään ja sanoi: "Sitte meidän pitää lähteä kohta."
He menivät Kirkkokatua alas. Tjark Dusenschön seurasi heitä. Hänen kaulahuivinsa liehui, hänen huulensa olivat arvokkaasti puristetut yhteen, astuessaan piti hän oikeaa polveaan niin jäykkänä, että hän käydessään ikäänkuin lievästi ontui. Hän oli tutkinut tuota käyntitapaa ja tuota kasvojenilmettä pari vuotta sitte pormestarissa, kun tämä tuolla samalla ryhdillä ja tuolla samalla kasvojen ilmeellä oli varsin arvokkaasti kestänyt erään luuvalokohtauksen. Siitä asti kävi hän siten. Alhaalla Satamakadulla sanoi hän kohteliaasti hyvästi; hän sanoi, että pormestari oli antanut hänelle toimeksi valvoa markkinoita ja ylläpitää järjestystä, hänen piti vielä käydä tarkastamassa myymälöitä, ja lähti. Kai Jans pistäysi äitinsä luokse ja kertoi mitä oli tapahtunut. Sitte lähti hän, kun jo alkoi hämärtää, Anna Bojen rinnalla kaupungista.
He tulivat maantielle, joka vie ylös ylänköille, taittivat sitte oikealle yksinäiselle kapealle tielle, jonka kummallakin puolella oli matalia kumpupengermiä, jotka kasvoivat pähkinäpuita ja orjantappurapensaita ja matalia tammia. Ilma pimeni.
Kai tunsi itsensä kovin ylpeäksi tehtävästään, ja oli hyvin kiihtynyt ja koetti hauskuuttaa häntä ja lyhentää matkaa, ja jutteli yhtä päätä. Hän kuului muuten niihin ihmisiin, jotka ovat kovin vaiteliaita, koska heidän sieluaan liikuttaa vaan vakavimmat ja salatuimmat asiat, joista voi puhua vain omaisesti ja luottavasti. Mutta tänä iltana, tuon armaan kuulijattaren edessä, puhui hän. Mistä hän ei ikinä ollut kenellekään puhunut, siitä puhui hän nyt. Että hänen isänsä oli kahdeksan viikkoa maannut keuhkokuumeessa, eikä senjälkeen ollut voinut puoleen talveen tehdä mitään työtä, ja että äiti usein itki, kun ei talossa ollut groscheniakaan. Silloin oli äidin täytynyt mennä tuon hirveän ihmisen, paksun Büttin luo ottamaan tavaroita lainaksi, ja joka sunnuntai-iltapäivä täytyi isän mennä sinne ja juoda viinaa ja tupakoida hieman, ja kumpikin asia oli yhtä epämieluista hänelle. Ja syksyllä tulisi ehkä vanha isoäiti, äidin äitipuoli, vanha, raihnas mummo heille asumaan, isä ei sallisi nimittäin, että hän joutuisi kunnan rasitukseksi. "Näes", sanoi hän, "kun nyt iltasin palaan kirjapainosta, olen toisinaan hirveän väsynyt. Mutta en voi nukkua, kun äiti itkee."
"Eivätkö sisaresi sitte ansaitse mitään?"