"Hän on kai itse ollut mukana siinä", sanoi Kai Jans, joka katseli hämmästyksissään ja uteliaana. Piet oli epäilevällä kannalla ja arveli, että koko juttu oli sulaa valhetta. "Näethän", sanoi hän, "eihän koko kirves osaa paikalleen edes, mies lyö aivan sivulle." Anna pysytteli taaempana ja katseli oudoksuvin silmin naista, joka lauloi.
"Tule", sanoi Kai, "niin menemme tuon tykö, joka arpoo kukkia tuolla. Joka numero voittaa… Näethän, tuossa seisoo siten: joka numero voittaa."
"Kukat saat sinä", sanoi hän ja laski pöydälle kaksi groscheniansa. Pyörä kierähti; viisari pysähti, mutta kahden numeron väliin. "Ei osunut numeroon, ikävä kyllä", sanoi mies ja katseli lasten ohitse ulos ilmaan. "Tänne vaan, tänne vaan, hyvä herrasväki, joka numero voittaa."
"Minusta", sanoi Kai, ja veri hyökkäsi hänen kasvoilleen, "minusta jatkamme me matkaa vaan", ja peräytyi pöydän luota.
"Nyt hukkasit kaikki rahasi", sanoi Anna.
"Käyn noutamassa lisään sittemmin", sanoi hän.
Sitte menivät he yhdessä nukketeatteriin ja seisoivat kauan ja katselivat. Joka kerta, kun Anna helähti lyhyeen ja matalaan nauruun, lensi Kai iloiseksi; se kuului hänestä niin kauniilta; hän katseli sivulleen hänen pieniä valkeita kasvojaan ja kysyi tavantakaa, mitä hän piti siitä. "Se on niin liika lapsellista", vastasi tyttö, "mutta minä pidän siitä sentään". Sitte, kun hän huomasi että nukketeatterin johtajan vaimo alkoi käydä ympäri keräilylautanen kädessään, sanoi Kai toimissaan, että nyt hänen piti lähteä muutamaksi tunniksi Heine Wulkin luo kirjapainoon tekemään työtä. Hän sopi heidän kanssaan, että hän kohtaisi heidät kahden tunnin kuluttua Hamburger-ravintolan edustalla ja saattaisi heidät rantalaiturille.
Sill'aikaa kun hän istui Heine Wulkin autiossa likaisessa työhuoneessa ja painoi muutamia markkinailmoituksia, nousi lounaasta hiljalleen ukkonen ja ryöpsäytti maille pienen sadekuuron ja meni ohitse taas. Mutta sitä seurasi pian sysivä puuskuileva tuuli, raskaat ukkosenjyrähdykset vierähtelivät maiden ja merien ylitse, ja kirkeät salamat kirpelöivät halki ilman ikäänkuin terävät, kimeät piiskanhuimaukset. Pöly, jonka pitkä pouta oli koonnut kaduille ja teille, lisäksi hiekka lähemmillä ja etäisemmillä särkillä pyrähti lentoon, ja täytti ja pimensi laajalti ilman. Siten riehui rajuilma Hilligenlein ja lahden ylitse, ja haihtui taas. Kuitenkin kivahteli vielä kauan jylhästä, tummansinisestä pilvestä, joka uhkaavana lepäsi Freestedtin yllä tuolla puolen veden, viistoja, hopeankirkkaita salamoita.
Kun Kai Jans noin viiden tienoissa pääsi vapaaksi Heine Wulkilta kuuli hän kohta, että rajuilma oli tehnyt paljon tuhoja kaupungissa ja ympäristöllä. Salama oli lyönyt kuoliaaksi erään nuoren parin, joka oli matkalla Krautsielertietä kaupunkiin, tullakseen ensimmäisiin tansseihin nuoren avioliittonsa aikana; muutamat lapset, jotka olivat eksyneet pölyisessä ilmassa, olivat pudonneet jokeen ja töin tuskin tulleet pelastetuiksi, eräät ajoneuvot olivat murskauneet erästä seinää vastaan. Kun hän juoksi torin poikki, kuuli hän sattumalta, että Freestedtin rantalaiturillakin oli tapahtunut joku onnettomuus. Hän kuuli mainittavan opettaja Bojen nimeä. Hän meni puhuttelemaan erästä Freestedtiläistä talonpoikaa, ja kuuli, ett'ei tiedetty mitään varmaa, ja että Piet Boje jo oli matkalla kotiin.
Silloin alkoi hän etsiä Anna Bojea. Hän etsi ja kysyi, mutta ei löytänyt. Toisetkaan Freestedtiläiset eivät tienneet mitään hänestä. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Hän puhutteli tuttaviaan ja kysyi, olivatko he nähneet erästä pitkää tyttöä, noin neljän- tai viidentoista vanhaa, suorakasvuista, jolla oli pienet valkeat kasvot ja vaaleat, höllästi solmitut suorat hiukset. Hän joutui niin intoihinsa, että hänen kasvonsa alkoivat hehkua, ja tunsi hän itsensä kovin tärkeäksi, ikäänkuin etsisi hän hänen hoitoonsa uskottua kuninkaan lasta, joka oli joutunut eksyksiin vieraassa kaupungissa. Lopuksi, kun hän oli juossut itsensä aivan väsyksiin meni hän vielä kerta ravintolan edustalla ja sieltä pieneen puutarhaan, jossa auringonpaisteessa seisoi muutama pöytä ja penkki.