Vanha hyväntahtoinen ääni kuului vastaavan: "Annahan sortua, poikaseni: sitte kuolevat kaikki varpuset. Mutta katsohan… minusta tuntui, aivan kuin olisin kuullut jonkun käyvän."
Mies katsahti sivulle. "Tuossa seisoo joku lapsi", sanoi hän. "Ja tuossa toinen."
Lapset seisoivat paikallaan kuin naulatut.
Vanha nainen aukaisi matalan, tumman oven ja sanoi: "Tulkaa sisään lapset! Älkää pelätkö mitään, tulkaa sisään!" Ja meni edeltä matalaan tupaan ja sanoi: "Istukaahan, lapset;" ja pojalleen: "Mene nyt nopeasti kyökkiin, poikani, katsomaan, onko siellä vielä kahvia… Hän on hieman omituinen", selitti hän, "varsinkin kun ukkostaa. Sotamiehenä ollessaan putosi hän hevoseltaan ja paleli eräänä talviyönä puol'kuoliaaksi. Mutta hän ei tee kenellekään mitään pahaa. Istukaahan nyt, lapset, älkääkä pelätkö. Jos minä kerron hänelle jotakin, unohtaa hän ukkosen ja tyyntyy." Sitte kysyi hän heiltä, mistä he tulivat ja minne he menivät, ja sanoi: "Kun ukkonen on ohitse, tulen minä näyttämään teille erään oikotien poikki kankaan, silloin olette puolessa tunnissa Freestedtissä."
Samassa leimahti niin kirkas salama, että koko huone välähti valoisaksi, ja jyrähteli niin ankarasti, että oli kuin vierähtelisi suuria vuoria taivaan kantta vastaan… ja taivaan kynttiläkruunut sälähtivät rikki ja putosivat alas nummikolle, niin että se vavahteli.
Eukko nousi ylös ja meni tarkastamaan ovea ja palasi istumaan taaskin. Silloin tuli hänen poikansa takaisin kyökistä, liidunvalkeana kasvoiltaan, ja lankesi kuin hervotonna polvilleen hänen eteensä: "Äiti", puhui hän, "nyt se putosi kaikki minun päälaelleni… minun päälakeni on kaikki murskana."
"Lapseni", puheli nainen, ja silitti hänen aikaiseen harmenneita hiuksiaan, "siinä tapauksessa pitää meidän lääkitä se jollain kertomuksella, niin että se taas tulee eheäksi ja lujaksi. Kuulkaa nyt, lapset… Siitä on kauan aikaa sitte… ehkä seitsemänsataa vuotta jo… ole rauhallinen, poikani, oikein rauhallinen… silloin ratsasti eräänä päivänä Hampurin piispa tästä meidän akkunamme ohitse… kuuletko, aivan tuosta akkunamme ohitse… hän oli matkalla Hilligenleihin… No niin, tuossa mäellä ikkunamme edessä pysäytti hän lyhyen pyyleän hevosensa ja loi katseensa tuolle aavalle avaralle lakeudelle edessä, jonka yli vielä siellä täällä harmaat merenaallot vyöryivät. Ja näki Hilligenlein matalan rantavallin, jolla siellä täällä harvakseltaan kohosi joku leveä matala olkikatoksinen rakennus, ja näki rakennuttamansa uuden kirkon seinät jo kohonneen miehenkorkuisiksi. Mutta se mitä hän näki, ei ilahuttanut hänen mieltään. Hän oli nuoruusvuosinaan Englannissa ollut uljas uskonsa esitaistelija; mutta nyt kun hän oli vanhennut, ei hän sietänyt enää nähdä edessään alkavaa ja epävalmista.
"Jykeässä kivirakennuksessa, jonka pappi puolivalmiin kirkon turviin oli rakennuttanut itselleen, tapasi hän pöydän katettuna. Ja jauholäjä, joka vuolahti liinapussista vatiin, oli suurempi, kuin hänen suuri harmaa päänsä, ja viillos, joka oli tehty ylensuureen sianpäähän, oli syvä ja perinjuurinen. Silloin istui piispa pöytään, ja söi valtaavasti; merituuli, jota hän kaiken päivää oli ahminut, oli antanut hänelle vahvan ruokahalun. Hän aukaisi nahkavyönsä ja söi edelleen, kuunteli pappeja, jotka kertoivat hänellä laiskasta uppiniskaisesta kansasta; ja söi yhä.
"Seuraavana aamuna nousi hän ylös, ja valitti että hän oli nukkunut huonosti, ja että häntä olivat ahdistaneet hirveät ilkeät unet kuin pahat henget. Hän oli nähnyt olentoja, sanoi hän, joilla oli hirveän suuret, pyöreät ja valkeat päät, ilman mitään ilmettä kasvoissa. Hän oli aivan äkämystynyt, ja äkeänä lähti hän kirkkoon.
"Siellä seisoivat nyt kaikki, kolme- tai neljäsataa, miehiä ja naisia, puolvalmiissa kirkossa, jalkojen alla vaaleankellervää säikkähiekkaa, yllä ilman vapaa kansi, ja katselivat hartaina harmaata kivipöytää kohden ja kuuntelivat, mitä tuo pyhä mies lauloi ja puhui vieraalla kielellään. Se tuntui sangen juhlalliselta ja salaperäiseltä, ja oli mieleen heille. Sitä paitsi oli tuolla pyhällä miehellä kasvot, jotka puhuivat voimakkaasta, melkeinpä jyrheästä miehekkyydestä, uljaista teoista, ja raskaista kaivelevista ajatuksista. Semmoisista miehistä on näillä main aina pidetty, varsinkin myöskin alttarin ääressä.