"Ei ole…" vastasi vaimo, ja pudisti päätään, "pyhiä ei ole, ei ainoatakaan. Ihmisessä on kumpaakin sekaisin, pyhää ja epäpyhää. Pyhiä ei ole… No, menehän katsomaan nyt, Hans, joko taivas on eheä taas".
Poika astui ikkunan ääreen ja sanoi vilpittömästi hämmästyen: "Tähdet ovat kaikki paikoillaan taas".
"Senhän arvasin," vastasi vaimo… "Mene nyt kohta viemään nämä lapset ja saata heidät Goosweegiin. Heräähän tyttöseni, nyt jatkatte matkaa taas".
Heikkomielinen ohjasi heidät kankaan poikitse. Kankaan reunalla erosi hän heistä sanaakaan virkkaamatta.
Lapset jatkoivat vaiteliaina matkaansa alas polkua pitkin marskeille ja tulivat kohta kapealle harmaalle jalkoinpolulle, joka vie Freestedtiin. Oikealla alkoi jo häämöttää rantavallin jykeä suora ääriviiva. Kun he tulivat aivan kylän edustalle, tuulimyllyn luo, katsahti Anna Boje uneliaasti ylös ja säikähti: "Kaikkialla on valoa vielä?" sanoi hän, "meilläkin?… Mitä se merkitsee?,… Koulusalissakin on valoa vielä?…" Silloin alkoi hän itkeä ja rupesi juoksemaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Kai Jans eräältä mieheltä, joka tuli tietä.
"Opettaja Boje yritti seisauttaa eräät raskaat viljavankkurit", sanoi mies, "jotka ukkosilman aikana joutuivat liikkeelle rantalaiturilla. Vankkureilla istui eräs juopunut mies ja eräs lapsi. Mutta hän ei jaksanut pidättää kuormaa, vaan syöksyi yhdessä sen kanssa veteen. Hän on juuri saatu ylös."
Anna tunkeutui miesten välitse, jotka märkinä ja mutaisina seisoivat väliköllä ja koulusalissa ja tuli äitinsä luokse, joka oli murtunut pöydän ääreen. Piet seisoi suorana isänsä ruumiin ääressä, hänkin oli kokonaan märkä ja harmaa savesta.
Hella Boje kirkahti ilosta, kun hän näki lapsensa: "Sinä elät toki", puheli hän. "Sinä elät toki! Sinä!" Ja veti tuon suuren tytön polvilleen ja suuteli hänen kasvojaan. "Minullahan ovat toki lapseni kaikki… Missä ovat Heinke ja Hett?"
"Makuuhuoneessa", sanoi Piet varmalla kiinteällä äänellä.