Hans Martens, kunnan esimies sanoi käreällä äänellään: "Hän kuoli perheeseensä nähden liika aikaiseen. Hyvästi tuhatviisisataa markkaa on maksanut veloistaan… Tuhat markkaa on maksamatta vielä… Menin silloin muinoin lähimmäisenä ja naapurina takuuseen hänelle".
Helle Boje oli vaan puoliksi kuunnellut, mitä hän puhui ja aikoi juuri kysyvästi katsahtaa häneen. Mutta samassa oli Piet Boje hypähtänyt kunnan esimiehen eteen, seisoi hänen edessään, ja löi itseään yhtämittaa rintaan ja huusi: "Minä… minä… laitan sen asian järjestykseen."
"No, no, huima naapurini", sanoi Hans Martens. "Siten ei tuo ollut tarkoitettu."
"Siten se oli sittenkin tarkoitettu", kirkui Piet. "Minä", sanoi hän ja alkoi taas takoa rintaansa… "minä laitan sen asian järjestykseen." Sitte kääntyi hän äitiinsä ja sanoi: "Huoletta vaan, minä olen kanssasi ja kaukana on vielä perikato."
Helle Boje kierasi käsivartensa hänen polviensa ympärille ja kysyi taaskin. "Missä ovat Heinke ja Hett?"
"Makuuhuoneessa… tule, mennään sinne. Isää emme kumminkaan enää voi auttaa."
Kai Jans oli kaula kurossa ja säikähtänein silmin jäänyt seisomaan oveen. Kun nyt miehet kohottivat lyhtyjään ja tekivät tilaa, ja hän muuttuneessa valaistuksessa näki epäjärjestyksessä olevan koulusalin ja kuolleen siinä keskellä jäykkänä ja suorana, kaunis, vielä nuori pää hervottomasti taappäin taipuneena; ja näki kauniin äidin vääntyneet kasvonpiirteet ja hänen epäjärjestyksessä olevan pukunsa ja Pietin ja Annan muuten niin rauhalliset tyvenet kasvot niin muuttuneina, tuskan kouristamina: käännähti hän ympäri, ikäänkuin olisi joku tarttunut häneen ja kääntänyt hänet, ja lähti juoksemaan, ja juoksi takaisin, tietä, juoksi tuolloin tällöin pysähtäen, henkeään tavotellen, ja juoksi taaskin, kammoissaan ja hämmentyneenä, tuska kurkussaan ja itkien, ja sieluunsa syöpyi yhä syvemmälle ja syvemmälle tuo lohduton sekainen kuva, jonka hän äsken oli nähnyt ja mielensä ponnisteli ja kamppaili raskaissa toivottoman sekaisissa ajatuksissa.
Läpimärkänä hiestä tuli hän aamun lähetessä kotiin. Hän kertoi katkonaisesti ja sekaantuen äidilleen, mitä oli tapahtunut. Male Jans lähti kyökkiin ja istui liedelle, ja Kai seisoi hänen edessään. "Se on kamalaa", sanoi Kai, "kamalaa."
"Niin on", vastasi äiti, "se on kamalaa… mitä tulee nyt hänestä ja lapsista. Eläke on pieni, ja heillä on vielä velkoja. Piet ei nyt voi mennä kouluun."
"Se ei ole pahinta siinä", sanoi Kai; "sen kaiken järjestää kyllä Piet; mutta se muu."