"Mikä muu?" kysyi äiti.
"Äiti!" vastasi poika, "ajattelehan… ell'ei se mies kuormalla olisi ollut juovuksissa!… Hän tuli pelastetuksi! Mutta opettaja Boje ja lapsi hukkuivat. Ja ajattele nyt kaikkea sitä puutetta ja vaivaa, johonka Bojet nyt koko elämän ajakseen joutuvat. Ainoastaan sentähden että tuo mies oli juonut itsensä juovuksiin! Sehän on kaikki hirveätä ja hullua."
Äitinsä katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmissään paloi.
"Siten se nyt on maailmassa", virkkoi äiti sitte.
"Niin… mutta siten ei saa jäädä, usko se… Joskin mummo Heesedorfissa sanoo, ett'ei ole pyhiä maailmassa… niin niitä pitää olla; jokaisen ihmisen pitää olla pyhän."
"Sinä joudut nyt työhön, poikaseni;" sanoi äiti tylysti, "sitte selkeät noista mietiskelyistä."
"Oi, äiti", sanoi hän ja katsahti tuskallisesti häneen, "ell'ei siitä vaan joskus tule minun turmioni… minä en voi olla ajattelematta; minä pelkään, että minä vielä ajattelen pääni halki."
SEITSEMÄS LUKU.
Heine Wulk istui kalpeine värittömine kasvoineen tomun- ja homeenharmaassa työhuoneessaan pitkän sekasortoisen pöytänsä ääressä, jota peitti kaikenmoiset paperiliuskat, sakset, kirjoitusromut ja sanomalehtipinkat, ja tuijotti lehteen, joka vastikään oli tullut Berlinistä. Kai Jans tuli sisään, pitkänhoivakkana ja kalpeana, meni tavalliseen paikkaansa kirjasinlaatikon ääreen ja rupesi latomaan painettaviksi tuotuja ilmoituksia. Hän oli tänään jo suorittanut kuusi tuntia koulutyötä. Mutta kun hän nyt kahdeksan päivän kuluttua saisi lopettaa koulunkäyntinsä, aikoi hän vastedes omistaa kaiken työvoimansa Heine Wulkin liikkeelle.
"Kuulehan" virkkoi Heine ja siveli kämmenellään pitkiä sileitä hiuksiaan päälaelta takinkaulukseen asti. "Berliiniläinen… onpas se taas lähettänyt sievosen pääartikkelin! 'Heräävä kevät!'… Mutta tässä, eräässä kohdassa puhuu hän päivänkorennoista, jotka keinutteleivat vesililjoilla? Mitä se tarkoittaa. En ole ikipäivinä kuullut puhuttavan päivänkorennoista."