"Ahaa!" virkkoi merimies. "Vai sitä lajia sinä olet?"
Kai Jans tuijotteli veteen, aivan ajatuksiinsa vaipuneena.
"Työnnä kistu puoleen!" sanoi merimies… "Mietiskelijä nähtävästi?" huomautti hän Pietille.
"Niin on", sanoi Piet ja naurahti lyhyeen ja pilkallisesti: "hän lähtee etsimään kuninkaan valtakuntaa itselleen".
KAHDEKSAS LUKU.
Siellä kapeassa rakennuksessa Linnapuiston vierellä, kastanjojen varjossa kasvoivat ja varttuivat Boje siskot. Niin komean pitkiksi ja solakoiksi kasvoivat he vaaleine pitkine hiuksineen, että vieraat, kun menivät ohitse, hiljaa säikähtivät: "Mutta armias! Miten komeita ihmisiä asuukaan tuossa pienessä rakennuksessa".
Anna Boje täytti seitsemäntoista ja alkoi käydä kahdeksattatoista, kasvoi kookkaaksi ja voimakkaan täyteläiseksi ja kulki kukoistavassa kauneudessaan kuin kulkisi hän kansansa jaloimpain silmien edessä ja kantoi upeita palmikkojaan kuin kuningatar kruunuaan ja oli kauneinta, mitä Hilligenleissä oli nähdä. Uneksi itsekseen, kuten hänen ikäisensä kaikki, eikä tietänyt mitään itsestään ja maailmasta, eikä tuntenut muita toivoja, kuin että talo ja kyökki olivat puhtaat — äitihän istui kaiken päivää kudontakoneensa ääressä — ja että Piet kirjoitti, että hän oli terve, ja että hän itse, sitte joskus, saisi kauniin ja viisaan miehen.
Heinke täytti kymmenen ja alkoi käydä yhtätoista, oli pitkä vaaleahiuksinen tytönhuitukka, kasvot somat, vähän terävät, silmät hienot ja teräksenharmaat. Hän leikki naapuriston poikien kanssa, talvisin linnapuistossa puiden alla ja jäällä, kesäisin ulkona matalikolla aina satamavirran suulla asti. Hänellä oli näinä vuosina, kuten aikoinaan hänen Anna siskollaankin, aina jossain paikkaa ruumistaan haava, milloin kädessä, milloin polvessa tai jalassa, jonka hän oli saanut metastellessaan, siellä kun oli juossut ja reuhtonut. Mutta vaikka hän siten samosi poikain kanssa läpi kovat jos vetelätkin, eikä säästänyt kirkasta ääntään ja nuoria jäseniään, niin oli hänellä kuitenkin ylpeän maine, aivan kuin hänen sisarellaankin. Se johtui siitä, että he kumpikin kulkivat niin suorina ja sorjina, noin hieman toimekkaan jäykkinä, ja että heillä oli niin hienot kasvot, noin kauniisti valkeat ja hennon punaiset, ja että heidän silmänsä olivat niin selkeän kirkkaat ja niin tyyneet.
Ei Heinkekään paljoa vaivannut itseään ajatuksilla. Usein, kun hän oli yksin, ajatteli hän sitä päivää, jolloin iso veli Piet, joka nyt jo oli ollut kolme vuotta poissa, tulisi kotiin; silloin oli hän aina huolissaan, että hän mahdollisesti oli muuttunut karkeaksi ja raa'aksi. Muuten oli hän tyytyväinen, jos hän onnistui koulussa hyvin, sitä vaati häneltä nimittäin hänen sisäinen ylpeytensä, ja jos päivä kului, ilman että hän sai äidiltä toria.
Ei nimittäin kulunut melkein päivääkään, ettei hän olisi joutunut riitaan tai käsikähmään Hett'in, nuoremman veljensä kanssa, joka tahtoi kaikki itselleen. Äiti oli kovin heikko hänelle, ja asettui aina hänen puolelleen; mutta hän oli valehtelija ja ahne vetelys, perheen mätämuna.