"Vai siten!" sanoi tyttö taaskin ja viskasi päätään taaksepäin niin että hänen valkea kaulansa tuli näkyviin, "parin vuoden päästä on Piet yhtä pitkällä".
He eivät osanneet erota toisistaan, niin voimakas oli heissä sisäinen itsetiedoton veto toisiaan kohtaan; mutta kumpikin pyrki jollain tapaa loukkaamaan toistaan.
"Haluaisinpa", virkkoi Pe Ontjes, ikäänkuin ajatuksissaan, "haluaisinpa saada Kai Jansin ja Pietin merimiehiksi laivaani".
"Arvatenkin haluaisitte!" sanoi tyttö. "Mutta hepä ovat varovat itseään".
"Miksi niin?" kysyi Pe Ontjes.
"Oh", vastasi tyttö ja seisoi jo ovessa. "Miksikä? Siksi ett'ei se olisi ylen hauskaa heille kahdelle".
"Miksikä ei?"
"Oh", sanoi tyttö… "Silloin muinen leikitte kanssamme ja nyt… nyt sallitte, että teitittelen teitä… Mitä te sitte olette olevinanne? Silloin Dänensandilla…" Samassa muisti hän, että Pe Ontjes oli seisonut alastomana hänen edessään, lensi punaiseksi ja sanoi hillittömällä, tulisesti kuohahtavalla vihalla: "Olette yhä vielä sama sietämätön ihminen kuin silloinkin. Sen tahdoin vaan sanoa".
Samassa lyödä läimäytti hän oven takanaan kiinni ja lähti.
Kun hän tuli kotiin, sanoi hän äidilleen: "Hän on sietämättömin ihminen maailmassa ja hirveä ihan. Niinkauan kuin hän on kotona, en minä mene täti Laulle". Sitte rupesi hän laittamaan illallista.