Mutta hän pakoitti pian itsensä voittamaan tämän kiusauksen. Hän ei tahtonut ajatella tuommoisia asioita, sillä ne olivat — niin näytti hänestä — epäluotettavia ja vaarallisia, ikäänkuin hyllyvä suohete, jonka päälle on kasvanut pettävä ruohonkamara. Hänellä oli epäselvä tunne, että hänellä oli kuuma veri, ja oli nyt käynyt levottomaksi, ikäänkuin metsä keväällä, kun aamu hiljaa sarastaa, ja ensimmäiset linnut heräävät.
Äitiänsä kohtaan oli hän epäystävällinen ja ynseä ja puhui vaan välttämättömimmän hänelle; Heinkessä ja Hettissä oli hänellä aina moittimista. Yläluokkalaiset koulussa, jotka asuivat vinttikammareissa kastanjakäytävän varrella, rohkenivat toisinaan, syksyllä, kun hän alhaalta meni ohi, viskellä kastanjoja, tai murtamiansa oksia alas, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan. Tanssiaisissa, joissa hän kävi, tanssitettiin häntä kyllä ahkeraan, varsinkin pyysivät häntä tanssiin miehekkään kauniit ja varmat tanssijat, hän tanssi nimittäin keveästi ja varmasti ja oli sula ilo liikkua hänen rinnallaan ja ihailla hänen koko kauneuttaan; mutta kenkään ei tohtinut pyytää häntä lasilliselle viiniä tai tuttavalliselle kävelylle tummien puiden varjoon. Hän huomasi hyvin, että tuommoista ei häneltä pyydetty. Silloin muuttui hän vielä ylpeämmäksi ja vastahakoisemmaksi, ja tekeytyi, ikäänkuin olisi kaikki tuommoinen hänelle perinpohjin vierasta ja vastaan; saipa itsensäkin uskomaan, että siten todella oli laita.
Äiti mukautui hiljaa ja nurkumatta vanhimman lapsensa epäystävällisyyteen; hän muisteli omaa avuttomuuttaan ja levottomuuttaan niinä vuosina, ja tunsi itsensä voimattomaksi mitenkään tukemaan häntä tässä. Hän työskenteli kaiket päivät kutomakoneensa ääressä, maksaakseen ne kaksitoista sataa markkaa. Mitä Piet pienistä ansioistaan tähän tarkoitukseen lähetti, ne vei hän, jokainen penni huolellisesti paperiin käärittynä, itse säästöpankkiin, jotta hänellä olisi varoja mennä perämieskurssille, ja ajatteli ilolla sitä hetkeä, jolloin hän vihdoin olisi kotona taas.
Ja taaskin tuli uusi syksy, kaunis syksy raikkaine tuulineen ja heleine auringon paisteineen. Ja aurinko loisti viistoon etehisen lasioven läpi puolhämärälle, pienelle välikölle. Silloin pistäysi taaskin kerta taloon kirjeenkantaja. Mutta tällä kertaa toi hän käärön.
Käärön! Eivät he jälkeenpäin itsekään käsittäneet, kuinka he olivat mahtuneet kaikki niin yht'aikaa ryntäämään välikölle. Pieni ahdas välikkö aivan tulvahti valoa täyteen noiden neljän vaalean pään heijastuksesta. Sitten palasivat he kääröineen sisään.
Heinke, joka aina oli valmis ja valveillaan ja sentään aina tyyni, oli jo saanut käteensä purasimen ja aukaisi puuliitteitä, jotka pitivät käärettä koossa ja otti esiin nuo pienet kiinalaiset lippaat ja rasiat, jotka, huolellisesti käärittyinä oudonnäköiseen nöhtäiseen kankaaseen, olivat siellä vierekkäin.
"Katsos, katsos, äiti, tuo on sinulle!"
Helle Boje istahti tuolilleen koneen ääressä ja tunnusteli vavahtelevin käsin laatikon mustaa kiiltävää pintaa. "Tuon on hän ostanut", puheli hän hiljaa. "Se on ollut hänen kädessään." Silmänsä olivat yht'äkkiä tulvahtaneet kyyneliin. Anna katseli hiljaa ja itseensä sulkeuneena siroa kapinetta kädessään ja ajatteli salaa, mieli herkkänä, veljeään, josta hän paljon piti. Heinke oli työntänyt virsikirjansa josta hän oli lukenut, syrjään ja oli ottanut kaulastaan meripihkahelmisen kaulakoristeensa ja laskenut sen koteloon, jonka hän oli saanut ja katseli nyt, miltä se näytti ja kiitteli kaukaista veljeään ja puhui ystävällisesti hänestä. "Voi, kuinka somaa, kuinka hän on hyvä, äiti… Kuule äiti… sen sanon… näitä ei saa Hett vaan."
Hett mulkoili toisia kohden, olivatko he saaneet mitään parempaa kuin hän. Mutta kun hän huomasi, ettei tässä toistaiseksi ollut mitään tehtävissä, lähti hän ulos leikkimään.
Helle Boje piti kirjettä kädessään; mutta ei voinut kyyneliltä silmissään lukea.