"Äiti luehan."
"Minä en voi, lapseni… lue sinä."
Silloin luki Heinke.
"Rakas äiti! Kohta kun tulimme Wladiwostokista tänne Hongkong'iin, ostin minä nämä teille. Aioin itse tuoda nämä teille; mutta nyt olen tuuminut, ett'en ennen tahdo palata Hilligenleihin, ennenkuin voin mennä merikouluun. Ja siihen kestää vielä vuosi. Minä ansaitsen täällä nimittäin paremmin. En tiedä, lähteekö Kai Jans kanssani toiselle laivalle. Me olemme nimittäin jättäneet entisen laivamme ja etsimme nyt rivakkaa purjehtijaa. Jos hän nytkin tahtoo seurata minua, niin on se hyvä; hän on nimittäin todellakin kunnon poika; mutta saa hän olla seuraamattakin. Luulen sentään, että hän seuraa minua, koska hänellä aina täytyy olla joku, jonka kanssa hän saa puhua kaikenmoista, jota hän ei niin joutuisi puhumaan vanhemmille merimiehille. On hänkin laatuisensa ihminen.
"Rakas Anna! Tähän lippaaseen voit sinä pistää parsinneulasi. Sinähän kai joudut oikein summissa nyt parsimaan sukkia siellä noille kahdelle lapselle. Herran tähden, mitä sanoinkaan! Heinkehän lienee jo pitkä tyttö, ja Hett on yhdentoista. Kun ostin lippaasi, aikoi kiinalainen petkuttaa minua, kun hän hieman halpeli ikääni. Mutta hän ei ottanut huomioonsa, että puosumme seisoi takaani, tämä iski häntä korvalle, niin että mies lensi permantoon. Siten täällä kauppoja tehdään.
"Minun on täytynyt ostaa itselleni uusi puku, sillä vanha oli aivan loppuunkulunut, ja sitäpaitsi olin kasvanut paljon. Minulla on sentään seitsemänkymmentäviisi markkaa arkussani; ne lähetän nyt kohdakkoin. Viisikymmentä markkaa viet niistä säästöpankkiin merikoulun varalle, loput kaksikymmentäviisi markkaa ovat, jos itse olette terveitä ettekä tarvitse rahaa, velanlyhennykseen. Rakas Anna, ole hyvä tytär äidillesi, ja huolehdi, ettei äiti istu ihan kaiket päivät koneensa ääressä. Jos pysyn terveenä, voin kyllä suorittaa isän velat viidessä vuodessa. Niitten vuoksi ei hänen tarvitse istua itseään kyykkyselkäiseksi.
"Rakas äiti, sinun ei tarvitse huolehtia mitään sukistani; osaan parsia ne aivan yhtä hyvin kuin Anna. Usko vaan, housuistani ja paidoistani ei puutu ainoatakaan nappia. Aina reilussa, se on ensimmäinen pykälä. Ja sitte: aina varuillaan. Ja kolmanneksi: aina tyytymätön! Aina tahtoa oppia enemmän ja pyrkiä eteenpäin. Uskoppas vaan, pidän silmäni auki. Edellisellä laivallamme palveli tässä esim. eräs nuori ameriikalainen. Hän tahtoi vaan saada nähdä hieman maailmaa, sanoi hän, ja ilmaiseksi; sittemmin aikoo hän ruveta, miksi kykenee; isänsä on pappi. Siltä olen kurkistellut ja kuunnellut yhtä ja toista. Maailmassa ei saa olla kyyryssä selin. Reipas ja rivakka sitä olla pitää. Ja se sopii minulle hyvin, usko se. Kai Jansissa ei siihen ole miestä, hän on aina niin arka ja pelkuri… aivan kuin naapuri Martensin kaks'vuotias varsa… muistathan vielä, Anna, sen siellä laitumella? Juoksimme kerran kokonaisen puolen päivää sen jälissä. Sinä olisit tahtonut ratsastaa sillä, mutta me emme saaneet sitä kiinni.
"Rakas äiti! Olen tuuminut sen niin, että tahdon aina palvella purjelaivoilla. Muutamat arvelevat että ne häviävät käytännöstä; mutta kapteeniukkomme virkkoi kerran, kuulin sen, perämiehellemme: 'Saattepas nähdä vaan, perämies suuret purjelaivat ovat aina olevat halvimmat kuletusneuvot pitkillä matkoilla ja raaka-aineita varten'. Äskettäin purhehti ohitsemme kaunis uusi amerikalainen purjelaiva. Usko minua, se oli komea nähdä! Vaikk'ei sillä ollut enempää purjetta kuin meillä, teki se kovempaa vauhtia. Perämies kiroili ja kapteeni tekeytyi, ikäänkuin ei hän huomaisikaan. Mutta minäpäs koetin pälyillä, mistä tuo riippui. Vancouverilla ja San Franziscossa juoksin minä kaiket päivät laivaveistämöillä; usko pois, se oli hupaista; semmoinen veistämö, se se minusta on se oikea Hilligenlei, pyhä maa.
"Luulen muuten että Kai Jans on lähtenyt merille etsimään juuri sitä, pyhää maata. Aina kun tullaan maihin, on hänellä kaula pitkänä, mennä pujottelee ihmisten lomitse, käy kaikki kadut ja kujat ja katselee ympärilleen, eikä virka sanaakaan. Mutta tuonaan Vancouverissa, jossa viivyimme kaksikymmentä päivää, ja jossa meillä oli runsaasti joutilasta aikaa, teki hän erään vanhan omituisen merimiehen kanssa, joka siellä tuli laivaamme, kolme päivää kestävän matkan läpi kaupungin ja saaren, aina vuoristoon saakka. Kun me sitte hinaajalla menimme ulos satamasta, unohti hän työn ja kaiken, katseli noita etäällä häämöttäviä vuoria kohden ja sanoi yht'äkkiä minulle: 'Kuule, maa tuolla vuorien takana on suurenmoista. Niin avaraa ja suurta ja puhdasta, ikäänkuin olisi se pyhää. Sinne muutan minä joskus, luulen minä'. No, laulun loppu oli se, että hän sai perämieheltä korvapuustin. Niinkauan kuin olemme olleet Hilligenleistä poissa, ei hän ole tullut omaiseksi kenenkään kanssa muuta kuin minun ja tuon vanhan ukon. Muuten on hän aina yksikseen ja kuuntelee, ja katselee tarkkaavasti ympärilleen. Kaikki pitävät hänestä sentään, koska hän on hyvä ja kunnon poika, ja aina avulias, ja koska hän, kun kokki kerran makasi sairaana, yht'äkkiä rupesi itkemään.
"Rakas äiti! Kun tulen kotiin, olette ihmettelevät, että olen niin suuri ja ruskea. Ja kädet, näkisitte ne! Pysykää terveinä nyt ja muistelkaa uskollista poikaanne ja veljeänne Piet Boje'a."