"Niin… mitä iso-isäni oikein oli miehiään… Hän oli monta vuotta peräkkäin ollut yhdessä puimassa erään toisen kanssa, jonka nimi oli Ohle Griesack… Niin… tämä täytti joka ilta suuret saappaansa jyvillä ja kuletti siten joka ilta kotiinsa noin neljä naulaa viljaa. Semmoinen mies hän oli."
"Mutta nyt me taas hiukan pumppuamme…"
"Mutta hulluinta asiassa oli, ett'ei häntä koskaan vaivannut paha omatunto. Jos hänellä olisi ollut paha omatunto asiasta, niin ei olisi kai pastori sen enempää puuttunut siihen. Mutta kun Ohle Griesack tuli kotiinsa ja tyhjensi saappaansa, nauroi hän. Sitä ei pastori tietysti voinut jättää sillensä, ja niinpä meni hän hänen puheilleen. Hän istahti leveästi ja muhkeasti keinutuolille, ja antoi aluksi sataa hänen päälleen parisen kolmisenkymmentä raamatunlausetta. Mutta Ole Griesack pysyi rauhallisena. Tuo ei liikuttanut häntä vähintäkään, tuumi hän vaan; hän saisi tehdä, mitä hän omantuntonsa edessä hyväksi tunsi; hän katsoi olevansa oikeutettu ottamaan nuo jyvät, eikä hän ikinä elämässään tuntenut itseään tyyneemmäksi ja onnellisemmaksi, kuin iltasin kun hän istuutui nojatuoliinsa, veti saappaat jalastaan ja tyhjensi viljan niistä; mitä pastori tuossa puheli, olisi sulaa hepreaa hänelle. Hän tuli hupaiselle päälle ja tarjosi pastorille naukun, ja toivoi, että pastorilla olisi aina yhtä hyvä omatunto kuin hänellä. No niin… Pastori lähti, ja puhui vielä samana iltana asiasta Herra Jumalalle."
"Mutta nyt me taas hiukan pumppuamme."
"No niin… Herra Jumala tuumi aluksi hieman pistäytyä omassa persoonassaan miehen pakeilla; mutta lähetti sitte sentään yhden asiamiehistään. Kun Ohle Griesack nyt siis illemmalla hämärissä palaa kotiinsa karjapolkua, astellen raskaissa saappaissaan verkkaan ja hyvillään kotiansa kohden… niin kenpäs istuu Mummu Ahrensin veräjällä tuolla? Enkeli Gabriel. Hänen valkeat raskaat siipensä riippuivat maahan asti, ja kun hän astuu alas veräjältä, tarttuu hänen toinen siipensä veräjäntolppaan, ja hän irroittaa sen valkeilla käsillään, ja lähtee Ohle Griesack'in seuraan ja puhelee hänen kanssaan. Mutta tämä pysyy asiassaan, ett'ei hän vaan parhaimmalla tahdollakaan voi katua. Ei vaikka hän lyhty kädessä kulkisi koko sisimpänsä läpi ja valaisisi kaikki kompukat, kuten leskivaimo evangeliumissa, niin eipä hän vaan voisi löytää sielussaan likaista ja pimeätä kohtaa, missä piru voisi piillä. Sitte kutsui hän enkelin sisään luokseen, veti hyvillään saappaat jaloistaan, tyhjensi viljan niistä, ja meni sitte sukkasillaan ja nouti esiin taskumatin, pyysi anteeksi, että hänellä oli vaan yksi ainoa lasi talossa ja joi sitte enkelin kanssa, ja oli mielissään, kun se maistui niin hyvälle enkelistä. Tämä palasi sitte Herra Jumalan luo ja kertoi: että siten ja siten oli asia… ja ett'ei siellä ollut sen enempää tehtävissä. Niin…"
"Ja jos nyt mennään hiukan punnaamaan taas."
"No niin!… Silloin tuumi Herra Jumala: 'Siinä tapauksessa ei auta mikään; minun täytyy vetää saappaat jalkaani, ja lähteä itse Ohle Griesackin puheille'. Ja lähtikin, mutta ei tahtonut tuhlata kokonaista päivää hommaan, vaan arveli voivansa suoriutua siitä jo ennen aamukahvia ja lähti siis aamutuimaan ukon luo ja istua kykötti jo vehnäsäkillä, kun Ohle Grinsack ja iso-isäni tulivat riiheen. Ohle Griesack sävähtää toki hieman, kun hän näkee itse Herra Jumalan siinä vehnäsäkillä istumassa, ilman mitään komeutta ja upeutta, silmin sentään, jotka eivät ole vallan eilispäivän tekoa. Hänpä alkaa nyt siis ystävällisesti kehotella ja neuvoa Ohle Griesackia; mutta ilman menestystä. Ihan ilman. Ohle Griesack, joka oli pienenläntä järeä mies, pyörein korkein olkapäin, veti olkapäänsä vielä tavallista korkeammalle, niin että näytti aivan, kuin olisi hänellä kolme päätä, ja arveli: 'Jos hyvä Jumala suvaitsisi antaa hänelle lahjaksi pahan omantunnon, niin olisi hän siitä hyvin kiitollinen; itse hän ei sitä voisi hankkia itselleen, hän oli kyllä koettanut. Ja muuten, hän kyllä korvaisi, jos saisi sen'. Isä Jumala lähtee siis pois taas tyhjin toimin; mutta ei ilkeä luonnollisesti palata noin vaan suoraa päätä takaisin, vaan pistäytyy Lontoossa ja Hampurissa, ja käyskelee ja katsastelee siellä kaiken päivää satamassa, mutta illallahan hänen täytyy sentään viimein kotiin. No… siellähän tietysti hieman vilkauttelevat salaa silmää toisilleen ja ovat hyvillään, että Isä ukko itsekin on lyönyt kirveensä kiveen, ja istuvat illallispöytään ja syövät hyvällä ruokahalulla. Silloin kohottaa Isäjumala, joka istuu yläällä pöydän päässä, harmaata päätään, ja sanoo kuolemalle, joka aina seisoo valmiina ovella: että hänen täytyy nyt lähteä ja vielä samana yönä toimittaa Ohle Griesack päiviltä; saman tien voisi hän käväistä piirilääkäri Rühmannilla Hilligenleissä, jotta hän olisi aamusti aikaiseen valmiina vähän penkomaan Ohle Griesackia. Hän tahtoi tietää, mikä miehessä oli. Niin, sen hän tahtoi."
"Ja nyt pumppuun taas!"
"No niin!… Työstä toimeen siis. Iso-isäni valvoi kuolevan luona, kunnes hän kuoli… Aamusti aikaiseen — iso-isäni oli juuri sytyttänyt Ohle Griesackin lyhyen piipun, jonka hän oli aikonut ottaa palkaksi valvomisestaan — tulee siis Rühmann-ukko ja kohta senjälkeen Isä-jumala itse ja kaksi hänen taivaallista saattomiestään. Rühmann-ukko alkaa leikellä; enkelitkin kumartuvat Ohle Griesackin ylitse; Isä-jumala istuu sillävälin, mukavasti taappäin nojauneena Ohle Griesackin nojatuolissa, ja katselee hyvillään ympärilleen huoneessa, ja on mielissään, kun siellä on niin siistiä.
"Silloin ravistaa Rühmann ukko päätään ja sanoo, ettei hän löydä mitään erityistä. 'Emme mekään', vahvistavat molemmat enkelit. 'Kaikki aivan kuin toisillakin ihmisillä'.