"Silloin huokasee Isä-jumala ja vetää syvään henkeään ja sanoo: 'Tuottaapas tuollainen holsteinilainen päivätyöläinen päänvaivaa!' ja nousee ylös ja ottaa miehen aivot kämmenelleen ja alkaa tarkastella niitä loistavilla kirkkailla silmillään. Ja kohta — hän ei ollut kauvaakaan katsonut — sanoo hän: 'Katsokaas… tässä se piilee… tuo pieni kiemura tuossa… näettekös sen?… se kiertyy näin hieman toisin. Silloin… muistatteko vielä?… kun tarkastelimme sen runoilijan aivoja? Niissä oli tämä sama kiemura, se kiersi silläkin erää taas hieman toisin. Tämä on aiheuttanut varkaan, sillä erää aiheutti se runoilijan. Onpas niistä napinaa ja nupinaa, niistä ihmisistä! Ne napisevat ja natisevat ja tuomitsevat ja tuomitsevat. Semmoisia morkkaajia ja saivartelijoita! Ja sentään olen minä joku päivä sitte aivan selvästi ja ilmeisesti antanut heidän Vapahtajan kautta kuulla mielipiteeni ja ajatukseni. 'Älkää tuomitko, vaan huolehtikaa siitä, että maanne tulee pyhäksi…' 'Älkääkä unohtako', lisäsi hän, 'että Ohle Griesackin pitää tän' iltana olla illallisella meillä; hänen siisti tupansa on miellyttänyt minua!'"
Siten kertoi Kai Jans, kun he purjehtivat Borneon ohitse Sundasalmeen. Hän istui raa'alla, piti käsiään polvillaan, jotka olivat terävät ja kovat kuin liuskakivi, ja levitteli sormiaan, ikäänkuin pitäisi hän niissä kädensuuruista palloa, joka oli vierähtää maahan. Hänen leveä, alasaksilainen nenänsä oli kulmikas ja luiseva, ja hänen silmänsä kiiluivat hänen ajatuksista raskaan otsansa alla ikäänkuin tuli raskaan mustan takkaholvin alla.
Merimiehet olivat kummissaan ja supattelivat keskenään: "Mikä häneen meni? Tavallisesti hiljaisin meistä kaikista, ja nyt kertoo hän tuommoisia juttuja?"
Silloin riemastui hän kovasta lahjastaan, ja kertoi äänellä, jonka väsymys ja nälkä teki ontoksi, kirjavia kummallisia juttuja, enimmäkseen merijuttuja. Hän antoi niissä kokin ja perämiehen solmia pahoja juonia, ja antoi heidän viekotella ihmisiä pahuuteen. Yht'äkkiä sairastui kapteeni pahasti… Mutta silloin… katsos… nousee taivaalle ukkospilviä… ne levittäytyvät kuin suuret pyyleät siat taivaan lakeudelle, paisuvat ja paisuvat ja muuttuvat synkemmiksi ja peittävät taivaan ja meren… ja silloin… yht'äkkiä, silmänräpäyksessä… tulee taivaasta enkeleitä ja seisovat taajoissa parvissa laivan laidoilla. Perältä taas kuului Jumalan kirkas kaikuva ääni. Ja se ääni on ankara ja tuomitseva… Eikä ollut mitään taivaassa ja maan päällä, joka ei olisi kulkenut huumauneina tulisina kuvina hänen sairaan ärtyneen mielensä läpi. Silloin tapahtui, että kalpea sairas ranskalainen kohotti kummankin laihan kätensä ilmaan ja sanoi: "Hilligenläinen… tu es todella un bon catholique; car les saints… pyhimykset run among the people". Mutta kokki tuijotteli viinapulloon kädessään.
Piet Boje seisoi takakannella ja tarkisteli komppassiin ja purjeita kohden; kapteeni istui hänen vieressään ja tuijotteli tylsästi merelle.
"Minunko, Piet Bojen Hilligenleistä, minunko pitää kurjasti hukkua meren aaltoihin? Jotta tuo rikas heittiö saisi rahaa! Minun, Piet Bojen? Ja vaikka sitte silmäni rupeisivat palamaan päässäni janosta ja kuumeesta ja väsymyksestä: niin sittenkin olen näkevä Hilligenlein vielä. Kuulehan… Äiti kohottaa päätään! Nyt antaa hän koneensa pysähtyä… Lapset, kuulkaa!… Mitkä ripeät askelet sieltä kuuluvat?… Anna… Heinke… kuuletteko… Meidän ovellemme!… oi… oi… Piet… minun rakas poikani!"
"Kapteeni: eipäs teillä vielä ole ollut perämiestä, jonka pitää kysellä niin paljon kaikesta."
"Kysykää, kysykää vaan… Te olette ihminen, jolla on harrastusta ja tahtoa… Siitä riippuu kaikki."
"Näyttäkää minulle vieläkin joku laivaluonnos, kapteeni?"
"Käyn tuomassa parin niitä."