Miehistö?… Se on kerrassaan tarpeeton kysymys. Kun on laiva kelpo laiva… ja kapteeni kelpo kapteeni… niin saa aina kelpo miehistön, kun vaan tahtoo. Ja Jan Deeken tahtoi; siis hänellä oli semmoinen.
Kapteeni Deeken ei välittänyt sen enempää noista kahdesta repaleisesta, nälkiintyneestä miehestä, jotka olivat tulleet laivaan Kapstadtin reitillä. Perämies oli mennyt takuuseen niistä. Tämä perämieskään ei sen suurempaa huomiota heihin kiinnittänyt. Ei sinne päinkään. Katseli heidän ohitsensa, ikäänkuin ei olisi ikinä heitä nähnyt! Ikäänkuin ei olisi ikinä heille näyttänyt, kuinka puraistaan ankeriaalta pää poikki. Hän ei tuntenut heitä. Piet Boje sanoi: "Hän on ylpeä ihminen". Kai Jans etsi toisinaan pitkin rukoilevin silmäyksin hänen katsettaan, mutta ei tavottanut sitä ikinä. Viidentenä päivänä, kun he olivat laivassa, löysi hän kistussa, joka oli jätetty hänen käytettäväkseen, kaksi hyvää puhdasta paitaa. Ne olivat hyvin avarat, ja nimi oli leikattu pois. Hän etsi taaskin hänen katsettaan, mutta ei tavottanut sitä. Silloin kääntyi hän taaskin hiljaa ja vavahtelevin huulin työhönsä.
Miehistökin pysytteli kylmäkiskoisena heille. Ne olivat kaikki miehiä, jotka jo kuus tai kymmenen vuotta olivat palvelleet Goodefroolla; he muodostivat oman sulkeuneen piirinsä, eivätkä kaivanneet noiden kahden nälkiintyneen tulokkaan seuraa. He saivat, jos tahtoivat, yrittää lähennellä heitä, ja osoittaa itsensä miehiksi. Ei sitä noin vaan yhtenä päivänä oteta ihmistä perheen jäseneksi. Laivapoika ja kolme nuorempaa merimiestä liittyivät vanhempiin ja pysyttelivät erillään heistä.
Niinpä olivat nyt nuo molemmat sankarit Klaralla yht'äkkiä kutistuneet pieniksi ja vähäpätöisiksi ja saaneet kuin iskun vasten suutaan. He suorittivat innolla tehtävänsä, käyttäytyivät vaatimattomasti ja ystävällisesti vapaavahdillaan ja tarkastelivat ovelasti, millainen oli se seura, johonka he nyt olivat joutuneet ja ihmettelivät, nähdessään niin paljon kunnollisia ja viisaita ihmisiä — kuten heistä tuntui — ja odottelivat, mitä tuleman piti.
Sillä kannalla pysyivät asiat kolmekymmentäviisi päivää… kunnes heitä kohtasi myrsky Kap Hornin luona, ja saatti heidätkin riviin.
He olivat märässä, kovassa luodetuulessa onnellisesti saapuneet aina kolmannellekymmenelle kuudennelle pituusasteelle, ja olivat nyt tarpeeksi lännessä, kääntyäkseen pohjoista kohti: silloin kääntyi tuuli lounaiseen ja muuttui puuskaiseksi ja kylmäksi ja puhalsi kolme päivää. Kolmantena päivänä, illemmalla — kansi alkoi kilseytyä jäiseksi — nouti ukko esiin villalakkinsa suurine tupsuineen. Ilma pimeni ja yhä vielä kesti tuo kalsea jäinen tuuli.
Mutta noin kello yhdeksältä — oli jo ihan pimeätä — alkoivat tuuli ja vesi herätä vireämpään eloon. Ilman täytti umea kohina ja pauhu ja mastoissa ja köysissä alkoi äännellä, aina tuon tuostakin vingahteli pitkään ja kimakasti. Piet Boje sattui juuri olemaan peräsimessä. Vähän syrjään hänestä asteli kapteeniukko taukoamatta edestakaisin.
Silloin astui perämies Lau peräsinpyörän ääreen, tarttui siihen ja sanoi: "Käy noutamassa perätaljat tänne…"
Piet Boje juoksi, ja palasi takaisin ylös portaita, kädessään taljat… kun samassa odottamatta laivan takaa löi sisään voimakas aalto, viskasi Goodefroon edellään ja jyskäytti niin, että kapteeni kadotti tasapainon ja oli pahasti kaatua. Perämies Lau hellitti peräsinpyöräsfä, ja tuki kapteenia. Samassa oli Piet Boje paikalla, tarttui hurjasti pyörivään rattaaseen, pysäytti sen, ja väänsi takaisin. Perämies Lau jätti ähkyvän ja voihkivan ukon kokin haltuun, ja huusi läpi myrskyn Piet Bojelle: "navakka kämmen sinulla!…" antoi peräsimen puosun haltuun ja viittasi Pietin seuraamaan itseään keulaa kohden, astui portaille ja komensi: molemmat vahdit kannelle, ja kaikki kolme ylämärssypurjetta kokoon.
Miehet kömpivät raskaissa öljytamineissa ja pitkävartisissa merisaappaissa esiin koijuistaan ja rämpivätkin onnellisesti ylös. Myrsky ulvoi hurjana laivan yllä; Goodefroo heittelehti pahasti. Meri löi raskaasti sen yli ja täytti kannen sihisevällä vedellä: välähteli kamalasti pimeässä.