"No nyt!!" tuumivat kaikki. "Tällä kertaa erehtyy ukko…" Siten tuumivat he kaikki.
"Hän on erehtynyt… Ukko on erehtynyt! Jumalan kiitos!"
Mutta hän ei erehdy ikinä… Puolta tuntia myöhemmin kajahtaa ensimmäinen komentosana kannen yli.
Voiko sanoa mitään halventavaa Jan Deekenistä? Sula mahdottomuus. Laiskimmankin merimiehen — jos voi kuvitella Goodefroolla laiskaa merimiestä — pitää kiittää häntä.
Entä perämies!
Ylpeä hän on… siitä ei pääse mihinkään. Ikinä ei kuule häneltä leikinsanaa; joskus silloin tällöin saattoi hän olla hieman rattoisampi. Leikkiä laski hän ainoastaan myöhemmin elämässään ja aivan salaa silloinkin, ja joskus harvoin, Anna Bojen ja hänen lastensa kanssa… Mutta hän ei ollut mikään hoputtaja ja nalkuttaja. Aina tyven ja aina kylmän ylväs. Ja ymmärsi asiansa.
Ken on nähnyt perämies Laun? Semmoisena kun hän joskus sunnuntai-aamusin, kun oli kaunis ilma, aamutohveleissaan, jotka hänen äitinsä oli ommellut hänelle, ja joissa oli kirjavat helmikoristeet, asteli edestakaisin takakannella? Tai silloin kun Kanaalissa laivapoika putosi raa'alta… kuinka hän hypähti laidalle ja varmalla kädellä viskasi pelastusköyden, ja samaan aikaan selkeällä ja tyvenellä äänellä komensi: "Alalaidan venhe vesille!…" Tai silloin kun hän joskus tarpeen tullessa itse tarttui työhön? Kun he esimerkiksi kuudentena myrskypäivänä Kap Hornin alla läpiväsyneinä viiden miehen kiskoivat laskuköydestä ja kova tuuli oli vahvempi kuin he, ja hän silloin yht'äkkiä tarttui köyteen myöskin, ja se silloin lähti liikkeelle, niin että he kaikki viisi lensivät pitkäkseen kannelle?… Tai sen kuinka hän palautti vanhan puosun takakannelta? Tämä oli nuoruusvuosinaan palvellut perämiehenä eräällä norjalaisella parkkilaivalla, hänellä oli perämiestodistus Drontheimistä ja kaikki järjestyksessä; mutta tuo kirottu viina oli kiertänyt perämiestodistuksen hänen kädestään ja sysännyt hänet takakannelta takaisin keulaan. Hän oli tavallisissa oloissa rauhallinen raitis mies, mutta kohta kun tultiin maihin, joi hän itsensä humalaan; ja silloin alkoi hänen mieltään karmia ja kutkuttaa, ja hän kapusi, vanha sydämensä tulvillaan muinaisista suuruusajoista, takakannen rappuja ylös. Mutta kun hän katsahti ylös, seisoi perämies Lau hänen edessään, katsahti häneen ja sanoi muutaman tyyneen sanan. Silloin mennä kompuroi hän taaskin murahdellen itsekseen keulapuolelle laivaa… Tai ken näki, kuinka perämies Lau uudessa puhtaassa kauluksessa istui pienessä ravintolassa Apiassa, edessään pullollinen sodavettä. Tuli siihen parvi kauniita ruskeita tyttöjä, yläruumiit paljaina, vyötäisillä seppeleet ja hymyilivät hänelle. Hän katsahti tosin heihin, ja silmissään välkähti jotain — se ei ole kiellettävissä — mutta samassa oli se ohi myöskin. Ohitse ehdottomasti! Kuinka väliäpitämättömästi ja rauhallisesti hän heitä katseli!… Totta tosiaan, ken on nähnyt ja tuntenut perämies Laun Goodefroolla, hän tietää: Perämies Lau on todellinen oikeamielinen mies.
Entä kokki!
Mikään maailmassa ei mene sen kokin verroille! Klaus Gudevill oli kelpo kokki, puhdas ja näppärä. Eikä ollut mikään kapteenin häntyri. Niin mielellään kuin hän toimittikin hyvän pöydän peräkajuuttaan niin oli sentään kaikki hänen taitonsa ja harrastuksensa omistettu keulakajuutalle. Jos vaan sopi — ja sopiihan se aina — hän vaikka varastikin heidän hyväkseen. Ja onni sen, joka oli kokin suosiossa! Päälle päätteeksi oli hänellä vielä eräs lahja, jota vaaditaan jokaiselta oikealta laivakokilta: hän kertoi hyvin ja mielellään, ja osasi laulaakin. Kun hän Apian reitillä vietti syntymäpäiväänsä, piti kapteeni ukon antaa hänelle ainekset hyvään totiin. Ja silloinkos hän kertoi! Ja lauloi! He loikoilivat kannella ja raaoilla, käsissään mukit ja kuuntelivat. Lopuksi lauloi hän kokkilaulun. Se oli pitkä, jokaisella viikonpäivällä oli oma säkeensä. Hän lauloi sen kuitenkin loppuun ja innostui niin, että hänelle juolahti mieleen mennä laulamaan kapteenillekin; tämä viittasi hänet sentään kädellään pois ja sylkäsi.
Entä miehistö!