"Tietysti", vastasi Piet yhdentekevästi. "Sinä pyrit kai korkealle?
Nenä pystyssä?"
"Se piilee suvussa."
"Niin", sanoi Pe Ontjes, "niin piilee. Toden totta!"
Heillä oli ihana matka. Jokainen, joka oli mukana sillä, muistelee sitä, varsinkin ne, jotka sittemmin siirtyivät maatoimialoille. Ja kaikki pitivät yhtä. Ei mitään puolueita ja ryhmäkuntia. Kaikki olivat kuin saman perheen lapsia.
Niin he olivat kuin kylän lapset, jotka vaihtavat leikkejään vuodenaikojen mukaan. Talvella, sianteurastuksen jälkeen leikkivät he kulmasia, pääsiäisenä keilaa ja poltinpalloa; kesällä piiritanssia ja haukkasia; syksyllä antavat he nousta ilmaan paperileijoja. Samoin on oikeilla merimiehilläkin, siellä kuin he ovat keskellä aavaa autiota meren avaruutta, kullakin ajalla omat leikkinsä.
Kun he olivat sivuuttuneet Kap Hornin, alkoi ahkera lakkien leikkely. "Kokki, tänne lautanen!… Toinen suurempi ja toinen pienempi!"… Kaks' kertaa leikataan lautasten reunaa myöten; se määrä, minkä toinen lautanen on pienempi toista, muodostaa lakin liepeet: ja valmis on leipurimyssy… Yksi ja toinen olisi helposti voinut livistää koko työstä. Niinpä Torril Torrilsen, tuo hyväsävyinen, ja Vilhelm Baldermann, tuo kevytmielinen luikkari, olisivat mielellään aivan ominneuvoin räätälöinneet omat lakkinsa. Mutta eipäs: kaikkien pidä saada olla yhdessä leikissä.
Sittemmin, kun he tulivat eteläpasaatiin, alkoivat he kalastella ja pyydystää lintuja. Joka mies, ei, joka lapsi. Kappale silavaa ongen nokkaan, ja nyt kaikki rintanojan yli tuijottamaan köliveteen. Hans Jessen pitää ongesta. Silloin katsahtaa Hinnerk Lornsen ylös: "Hei pojat! Albatrosseja!… Nopeasti, nopeasti,… missä on siima?"… Hinnerk Lornsen nyppii untuvat ja pistää ne purjekangassäkkiin viedäkseen kotiin. Hänen seitsemän lastaan nukkuvat pienessä punaisessa rakennuksessa Elbevallin suojassa höyhenillä, jotka heidän isänsä on nyppinyt ja pannut patjoihin Tyyneellä merellä.
Kahdeksan viikkoa myöhemmin, kun he muutamain kovien päivien jälkeen taas ovat sivuuttaneet Kap Hornin, ja nyt, keula kotiinpäin, ajelehtivat, kaakkoisen pasaatin, tosin hieman miedon, lykkeleminä, Teneriffaa kahden — kolmeen viikkoon ei heidän tarvinnut koskea purjeisiin —: silloin alkoi yleinen kuuttojen veistely. Koko etukansi oli kirjavanaan lastuja.
Paras taituri tässä työssä oli Dierk Peters, vanha merimies, jo lähemmä viidenkymmenen. Hän oli nuoruusvuosinaan sattunut Hampurin kadulla kohtamaan erään sievän holsteinilaisen tytön, tämä oli mukaunut tulisen merimiehen tahdon mukaan. Silloin oli hän menetellyt kunnollisesti hänen kanssaan, ja ottanut hänet vaimokseen. Ensimmäisenä aviovuotenaan oli hän kokonaista kaksitoista päivää hänen luonaan. Kun hän ensi kertaa palasi matkoilta, oli vaimo haltioissaan ilosta. Kun hän palasi toisen kerran, keksi hän ikkunalaudalla vieraan sikarikotelon. Kun hän palasi kolmannen kerran, lepäsi hänen lapsensa kirkkotarhassa, ja hänen vaimonsa ei tietänyt sanoa haudan numeroa. Kun hän palasi neljännen kerran, tapasi hän vaimonsa suojattomasti vuoteellaan. Kun hän heräsi ja näki miehensä, nousi hän ja lähti ulos huoneesta, eikä palannut takaisin. Silloin lähti hän takaisin merille ja kävi hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi. Hän oli saanut päähänsä, että hän oli kaksinkertainen murhamies: ensinnäkin vaimonsa, jonka hän oli siirtänyt hiljaisesta Elbekylästä Hampuriin, ja sitten lapsensa, jolle hän oli antanut tämän kurjan olemisen ja siis kuoleman. Hän polveutui suvusta, joka ei ollut niinkään kärkäs sysäämään syytä Jumalan tai kohtalon niskoille, vaan joka ottaa asian omille hartioilleen. Hartiat muuttuvatkin leveiksi ja kumaroiksi siitä… Hän näpersi kokoon parhaimman kuuton, näpersi kuusi viikkoa sitä aina Teneriffan reitille asti ja lahjoitti sen perämies Laulle. Anna Bojen pienet lapset, kun he makasivat selällään kehdossa ja antoivat silmänsä lähteä retkeilyille, näkivät joko äitinsä kauniit kasvot tai laivan ylhäällä orsien alla, laivan, jonka Dierk Peters, joka kutsui itseään kaksinkertaiseksi murhaajaksi, oli näperrellyt Atlantilla.
Piet Bojekin kyhäili laivaansa; hän oli oveluuttaan osallisena kaikessa, mitä nuo täyskasvuiset lapset Goodefroolla vaan keksivät hommata, mutta aina hän pian vetäytyi syrjään ja uppousi kokonaan laivarakennusoppikirjaan, jonka hän oli saanut lainaksi perämieheltä, tai tarkastelemaan luonnoksiaan ja tutkimaan niiden mittoja.