Kaakkoispasaatia kesti viisi viikkoa. Staten Islandista päiväntasaajalle asti ei tarvinnut, ainoatakaan kertaa kavuta rikiin vaihtamaan purjetta. Sitte kääntyi tuuli pienen puuskan jälkeen lauhaksi koillistuuleksi, ja taaskin saivat he viikkokausia antaa olla purjeet sillään aina kunnes he saapuivat Vester-Islandsin kohdalle.
Niitä lauantai-iltapäiviä!
Kaikkihan tietävät, mitä merkitsee lauantai-iltapäivä kunnollisella hampurilaisella purjehtijalla; mutta ikinä eivät ne ole millään hampurilaisella laivalla olleet ihanampia, kuin Goodefroolla tällä matkalla. He istuivat kaikki alalaidalla kannella. Joku paikkasi vaatteitaan, toinen pesi, kolmas parsi sukkiaan, neljäs luki, viides vihelteli, kuudes kertoili, kellä vaan oli halua kuunnella.
Vilhelm Baldermann istui selkä vesiammetta vastaan, ja korjaili takkinsa vuoria. Oikeastaan olisi hän jo ansainnut uuden; mutta hän tahtoi säästää. Niin huonosti kuin se tähän asti oli onnistunutkin: nyt hän tahtoi säästää. Aiemmin ei se nimittäin ollut ikinä maksanut vaivaa. Sata markkaa? Kaksisataa markkaa? Mitä niissä on säästää? Semmoinen summa liukuu käsistä parina kolmena päivänä satamassa. Ja ovat tipo tiessään. Mutta nyt maksoi vaivan. Apiassa oli hän, Jumalan kiitos, ollut kipeänä eikä ollut päässyt laivasta; niinpä olikin hänellä nyt ukon takana viisisataa markkaa. Viisisataa markkaa! Kelpasipa sitä palata kotiin! Ensinnä Glückstadtiin vanhusten tykö! Kolmesataa markkaa pöytään! "Tässä teille vanhuuden päivien varaksi." Sitte Altonaan merikouluun! Alkoi nimittäin jo olla aika, hän oli jo kahdenkymmenen kahdeksan… Niinpä korjaili hän nyt takkiaan, ja hymähteli itsekseen tyytyväisesti… Hänen suunnitelmistaan ei tullut mitään. Jo Cuxhavenissa joutui hän maahaijien käsiin. Nämä narrasivat hänelle kaksi kultakelloa, yhden kumpaankin liivintaskuun, semmoinen oli muoti nyt, sanoivat he nimittäin. Seuraavana päivänä tavattiin hän St. Paulissa Herkulessalissa istumassa erässä aitiossa, kummallakin puolellaan uhkea ilotyttö. Yhdeksäntenä päivänä hiipi hän jo Hampurista eräällä englantilaisella parkkilaivalla.
Heine Marquard oli pannut saippuoitetut työhousunsa kannelle, seisoi sääret hajalla niiden päällä ja hieroi niitä luudalla ja ajatteli hiljaa nauraen: "Näkisipä äitini tämän, ja veljeni, luutnantti", ja unohti taaskin kotinsa, ja alkoi vihellellä ja liikutteli luutaansa tahdissa.
Jakob Siemsen ja Otto Funk istuivat selkä selkää vastaan. Jakob Siemsen kyhäili erästä seinätaulua, jolle oli kaiverrettu latinalainen sananlasku, joka sanoo, että on ihmiselle tarpeen lähteä ankaralle merelle ja kaukaisiin maihin, vaikkapa hän siinä sitte saisi kuolemansa. Otto Funk parsi sukkia. Vaikka he kumpikin olivat yhtä vanhat, noin kahdenkymmenen seutuvilla, nuoria, reippaita, verekkäitä, niin oli kuitenkin heidän kasvoissaan suuri ero. Jakob Siemsen polveutuu ystävällisestä lempeästä papinperheestä ja hänen veljensä ja sisarensa asuvat nykyään hajallaan Schleswig-Holsteinin pappiloissa, ja hän itse on harras raamatunlukija ja on hyvä ystävä hyväsävyisen Torril Torrilsenin kanssa, vaikka tämä onkin kolmeakymmentä vuotta häntä vanhempi. Hän aikoo lahjoittaa veistoksensa äidilleen, ja ajattelee siinä työskennellessään veliveitikkojaan ja pientä siskoaan, joka aikoo mennä naimisiin ja hänen lapsiaan; ja kasvoilleen levittäytyy siinä hänen ajatellessaan lievä ystävällinen loiste. Otto Funk taas tuijottelee synkkänä eteensä. Hän oli erään talonpojan poika Dithmarskista, ja oli eräänä aamupäivänä, seitsentoista vuotiaana, ollut neljän hevosen ja erään renkipojan kanssa kyntämässä erään äskenkaivetun ojan partaalla: silloin oli apuhevonen uvonnut ojaan, ja oli vetänyt toisen sivuhevosista mukaansa. Lopulta olivat kaikki neljä hevosta, ja renkipoika lisäksi ojassa. Hänen isänsä oli, kädet pujotettuina liivin hihansuista sisään, seisonut talon ovella, ja katsellut tapausta ja tullut paikalle vasta kun kaksi hevosista ja poika jo oli onnellisesti saatu ylös taaskin. Mutta siitä huolimatta, ja vaikka hän näki, kuinka viettävä ja liukas ojan reuna oli, oli tuo äkkipikainen mies tylysti käynyt poikansa kimppuun: "Sinusta ei ole mihinkään… Kumpa menisit pois silmistäni ettei minun enää tarvitsisi nähdä sinua… Voit ilmoittaa vaan, koska haluat lähteä… ja paljoko tahdot mukaasi… Aivan yhtä minulle! Kun vaan menet pois!" Ne sanat sanottuaan oli hän poistunut… Poika sai kaikki taas järjestykseen ja kynti päivälliseen asti. Silloin meni hän isänsä luoksi tupaan ja sanoi, kasvot umpimielisinä: "Anna rahat, jotka lupasit…" Isä viskasi, hänkin kasvot umpimielisinä, kaksi viidensadan markan seteliä pöytään eikä virkannut sanaakaan. Silloin meni poika kammariin sisarensa luoksi; tämä teki hänelle kukkaron valkeasta liinasta, suussa luja nyöri, siihen pisti hän rahansa ja ripusti sen kaulaansa paljasta rintaansa vastaan; lähti sitte talosta tunnin matkan päähän tätinsä luokse ja oli siellä kahdeksan päivää. Kahdeksan päivää seisoi hän joka ilta illallisen tienoissa ulkona, ja katseli isänsä muhkeata, upeata kartanoa kohden, ja kahdeksan päivää samaan aikaan seisoi isä vallilla talonsa vieressä ja katseli sinne poikaansa kohden. He näkivät kyllä toisensa, ja tiesivät kumpikin toisestaan, että kummankin sydän syvimmästi toista kutsui; mutta kumpikaan ei voinut nöyrtyä, ei seitsentoista vuotias, eikä nelikymmenvuotias. Eikä johtunut kenenkään toisenkaan mieleen sulattaa noita kovia sydämiä, ei äidin, eikä sisaren, ei pastorin, eikä naapurien. He tiesivät kaikki, että jokainen sana vaan tekisi heidän sydämensä vielä kovemmiksi. Silloin lähti poika kahdeksantena päivänä Hampuriin ja astui palvelukseen Goodefroolla. Nyt istui hän selkä selkää vastaa Jakob Siemsenin kanssa. Tämä leikkeli puista latinankielistä lauselmaansa ja ajatteli ilolla ystävällistä lapsuuden kotoaan; tuo toinen taas otsa synkeänä vihassa jätettyä kotoansa. Jakob Siemsen kuoli kahta vuotta myöhemmin Goodefroolla, Kultarannikolla, keltakuumeeseen, hänen ystävänsä Torril Torrilsen rukoili hänen kanssaan, ja luki Isämeidän, verkkaan, kun hän lepäsi laidalla. Hänen isänsä ja äitinsä luovat joka päivä katseen hänen veistokseensa, joka todellakin on saapunut perille heille, ja riippuu seinällä sohvan yllä… Otto Funk jätti piakkoin senjälkeen eräässä eteläameriikkalaisessa satamassa Goodefroon. Hänestä ei kuulunut sitte pitkiin aikoihin mitään. Hän ei kirjoittanutkaan. Kaksikymmentäviisi vuotta senjälkeen, vuotta jälkeen hänen isänsä kuoleman, ilmestyi hän yht'äkkiä kotiseudullaan, komea umpimielinen mies, aivan isänsä näköinen, naimaton ja päällikkönä eräällä uljaalla höyrylaivalla, joka kulki Fransiscon ja Yokohaman väliä. Hän kävi tervehtimässä tätiänsä, jonka luona hän silloin oli viettänyt sen viikon; teki lyhyitä matkoja paikkakunnalla, tapasi joitakin vanhoja tuttujaan viinilasin ääressä, puhui rauhallisesti ja niukasti nykyisestä elämästään, puhutteli nuorempaa veljeään kuin vierasta ikään — sisar oli kuollut — ja viipyi kahdeksan päivää. Isänsä talossa hän ei käynyt; isänsä haudalle hän ei mennyt. Hänellä oli kasvoissaan jotain semmoista jäykennyttä ja ryhdissään jotain semmoista kireän suoraa, ikäänkuin olisi hän vielä kantanut vihaa mielessään jollekin. Kukaan ei päässyt lähenemään hänen sieluansa. Sen kaiken oli vaikuttanut tuo yksi ainoa kova sana: Tahtoisin, etten ikänä enää tarvitsisi sinua nähdä.
Piet Boje neuloi kiinni erästä irtaunutta nappia parhaassa puvussaan. Vaikka hän tosiaankaan ei ollut pikkumainen, niin oli hänen kistunsa sentään sulaa järjestystä ja siisteyttä.
Kai Jans istui kokonaan itseensä vaipuneena, kätensä, joka yhä vielä oli kipeä ja siteessä, oli laskettuna päälaelle — kun hän piti sitä ylhäällä, ei sitä kolottanut ja polttanut niin pahasti — ja luki vuoroin Caesariaan, vuoroin etsi jotain kieliopistaan. Hänen vierellään kertoo Hinnerk Lornsen Apenradista puosulle mielijuttuaan: kuinka hän nuorena poikana oli kanadalaisella puulaivalla ollut Aberdowayssa Walesissa, ja kuinka vaalea nelitoistavuotias luotsintytär siellä joka iltapäivä oli käyskellyt hänen kanssaan virran viertä ja opettanut hänelle, jäykälle pohjoisschleswigiläiselle, englannin kieltä ja suutelemista. Siitä on nyt jo pitkä aika; hän on yli neljänkymmenen, ja viiden lapsen isä.
Hans Jessen istuu keskellä, kannella. Hänellä on nidos Gartenlaube'a polvillaan, jonka hyväsydäminen naapurin vaimo kotona on antanut hänelle mukaan. Sillä on itsellään kahdeksan lasta, ja on kuitenkin muistanut häntäkin. Kun hän noin sattumoisilta kääntää lehteä, virkkoo hän: "Katsokaas, tässä on kuva eräästä pohjoisnaparetkimiehistöstä". Pari kolme kurkistaa hänen olkapäänsä ylitse kuvaan. Heine Marquard, joka nyt mielellään, milloin vaan tilaisuus sattuu, loistaa tiedoillaan — koulupenkillä istui hän tylsin, happamin kasvoin — nojautuu kiinteästi hänen olkapäätään vastaan. Torril Torrilsen, hyvänsävyinen, joka istuu hänen vierellään ja harmaalla villalangalla, melkein yhtä paksulla kuin pikkusormi, paikkaa Kai Jansin villatakkia, kumartuu hänkin kirjaa kohden ja tirkistää kuvaan, ja verkkaan laskee hän ruskean, työnkänsistämän, tervaisen etusormensa kuvan alle. "Nähkääs", virkkoo hän: "tuossa seisoo minun nimeni". Silloin katsoivat kaikki kuvaa tarkemmin ja tunsivat hänet. Kai Janskin kohotti silmänsä kirjastaan ja katsoi kuvaa, ja loi sitte uneksuen katseensa merelle ja katseli ulos sinne kaukaiseen harmaaseen kaameuteen ympärillä.
Sittemmin, kun kääntyi illaksi, alkoivat he laulaa vanhoja lauluja.