Hannu, kolmas poika, tuli porstuvasta sisään, tukka pörrössä ja silmät unen sikkarassa, astui takaapäin isänsä luokse ja sanoi: "Tulisit äidin luo."
Uhl ei siitä välittänyt, ja poika mennä laahusti välinpitämättömästi takaisin.
— Vieraat ovat oikeassa, — puhui Klaus Uhl naurusuin ja vilkaisi viisailla silmillään pöytiin. — Pojilleni minä voin ostaa kartanon vaikka joka miehelle, jahka suuriksi kasvavat. Mutta minäpä olen jo siihen sivistykseenkin ennättänyt kurkistaa ja latinatakin lätkäistä, ja siksipä minä ymmärrän, että "tieto on voimaa." Ja siksipä suurkiitos vaan onnentoivotuksista. Ja mitä minuun tulee, niin pikku Jörnin pitää oleman talonpojan lapsista ensimmäinen, joka muuttaa maavoudin taloon. Tottahan me, talonpoikainen rahvas, saamme toivoa ja vaatia, että meitä meikäläinen hallitsee. Ja jos meidän passaa tätä vaatia, niin en minä ymmärrä, mistä muusta suvusta se maaneuvos otettaisiin, ellei juuri Uhleista.
Ovi aukeni jälleen. Hannu tuli taas näkyviin, pysähtyi oven suuhun ja sanoi kovalla äänellä, joka kuului kesken rähinänkin: "Isä! Äiti kutsuu sinua luokseen."
— Ole tuossa vähemmällä, poika!… Tulen, kun joudan! Hänen nuoruutensa pitää oleman siloinen kuin silkki, ja rahaa ei pidä häneltä milloinkaan puuttuman. Viisas ja salskea mies hänestä tulee, eihän se muutoin minun poikani olisikaan. Köykäiseltä kannalta hän elämänsä ottaa, niinkuin minäkin, eikä pidä hänen huolia tunteman. Kas niin, nyt juomme maavoudin maljan. Eläköön Jörn Uhl!
— Eläköön maavouti!
— Isä! Se muori, jok'on äidin luona, se sanoo, että pitäis pitää rattaat varalla.
Syntyi häly.
— Ettäkö valjaisin! Äläst'!
— Eikös siell' ole laita hyvin'?