Hän lähti liikkeelle jo tuntia aikaisemmin, asteli ojien partaita ja tähysteli niiden pohjaan, ikäänkuin olisi hän jotain kadoksiin mennyttä karitsaa hakemassa, ja saapui siten puutarhan taakse. Siinä juoksi pieni kirkasvesinen puro, jonka ylitse oli viistoon heitetty lyhyt lepänrunko, lepän tukeva juurakko vesoi lyhyitä suoria oksia, jotka olivat torrollaan kuin pörröinen tukka, Lisbeth istui lepänrungolla melkein piilossa oksien takana ja heijutteli jalkojaan veden ylitse. Hän oli erinomaisen vakavannäköinen, ja nyökäytti surumielisesti päätään, kun hän kohteliaasti tervehti. Jörnin sydäntä löi niin, että hän, sensijaan että olisi reippaalla hyppäyksellä tullut toiselle puolelle puroa, kuten aikoi, astui sen ylitse pitkällä kömpelöllä askelella ja melkein jäi sotkeuksiin vetelään liejuun.
Hän vilkaisi pikaisesti tyttöön, ja tuntuipa hänestä kuin olisi tämän silmissä piillyt hymy, mutta samassa olivat kasvonsa jo taas niin suruisat ja vakavat, että Jörn ihan itsestään johtui indialaisiin leskiin, ja sattuipa hän onnistumaan aineenvalinnassaan. Tyttö kertoi, että hän juuri oli lukenut niin vakavista asioista. Poika kysäsi epävarmasti, olikohan tuo sitte niin välttämätöntä, lukisi ennemmin jotain hauskaa.
"Oi ei", vastasi tyttö, "täytyyhän oppia tuntemaan elämän surullisetkin puolet."
Sitte tiedusteli hän tarkalleen rovion muotoa ja pukeutuivatko naiset, kuolemaan mennessään, koristeihinsa. Hän piti, että se kaikki oli erinomaisen liikuttavaa, ja sanoi olevansa aivan valmis polttamaan itsensä, jos vaan hänen miehensä kuolisi, hän menisi nimittäin ainoastaan rakkaudesta naimisiin. Sitte johtui hän taas puhumaan niistä koristeista ja kävipä ilmi, että hänellä sattumalta oli rintaneula ja kellonvitjat taskussa. Jouluksi oli hänelle luvattu kello.
Tähän asti oli kaikki luistanut odottamattoman hyvästi, mutta nyt rupesi puhelu takertuskelemaan. He katselivat juoksevaan veteen, ja olivat vaiti. Tyttö ajatteli uhkamielissään ja epäystävällisenä: hän on sittenkin oikea moukka; Jörn taas toivoi olevansa tuhansia penikulmia paikalta. Hän koetti ja koetti kaivaa itsestään jotakin, jonka voisi lausua, mutta mikään ei näyttänyt sopivalta. Tyttö oli hänestä niin outo kuin olisi hän puhunut jotain vallan toista vierasta kieltä, ja ollut tuiki toisellaatuinen olento kuin hän. Viimein rupesi hän alakuloisena juttelemaan kahdesta varsasta, jotka joku päivä sitten olivat syntyneet Mutta semmoista ei tyttö halunnut kuulla. "Mitä se minulle kuuluu?" kysyi hän ja nauroi. Ja nyt hänellä oli yht'äkkiä hupaisimmat luonnollisimmat lapsenkasvot. Hän näytti kaikki hampaansa, ja hiukset riippuivat korvan vierellä, yht'äkkiä tunsi hän entisen tyllityttinsä…
"No niin ja", virkkoi hän, "mistä sitten puhuisimme."
Silloin kertoi tyttö hänelle, mistä hänen koulutoverinsa juttelevat. "Ensin puhuvat he opettajista, sitte niistä tovereista, jotka juuri eivät satu olemaan läsnä, usein puhumme pojistakin, en minä sentään. Minusta se on aivan sopimatonta… Mutta kuule", huudahti hän, "sinunhan riippuu jalkasi vedessä."
Hän veti jalkansa ikäänkuin valkeasta. Mutta tyttö huomasi kohta, että nyt hän istui vallan onnettomana siinä. "Kuule", sanoi hän, "noustaan ja lähtään kävelemään. Niin ne kaupungissakin. Muutamat käyvät yläluokkalaistenkin kanssa." Jörn nousi tottelevasti ja katseli hänen monimutkaisuuttaan siinä lähtöhommissa. Ensin antoi tyttö hänelle kultakorunsa, sitte kirjan, sen jälkeen järjesti hän pukuaan, vaikk'ei se ollenkaan olisi ollut tarpeen; sitte kysyi hän: "Juoksenko minä nyt sinua vastaan?"
Jörn vastasi: "Niin teit silloinkin, kun me pyydystimme kettua", ja asettui seisomaan kädet levitettyinä ja jalat tanassa, ikäänkuin olisi hänen pysäytettävä hevonen.
Tyttö nauroi vallattomasti hänelle: "Enpäs teekkään", sanoi hän, "rutistaisit minut kuoliaaksi pian." Sitte lähti hän sopivasti alas, huolellisesti suojellen hameenpalteitaan.