Pahaa aavistamatta ajoi hän hiekkavankkureineen noin iltapäivissä Ringelshörnin sivua; puhalsi raikas merituuli ja taivaalla ajeli pilviä, se näkyi siellä yllä harmaana ja vaaleana ja sinisenä, yltäkirjavana. Oli ilma semmoinen, joka saa ihmisen vetämään henkeään syvään ja vahvasti ja iloitsemaan siitä, että niin vielä osaa tehdä. Sen teki Jörn Uhlkin. Hän istui vankkuriensa laidalla, antoi jalkojensa heilua ilmassa ja myhähteli ja kyhähteli siinä tyytyväisenä tuulta vastaan ja katseli hiljaisessa mietiskelyssä tasaisen vaikenevan lakeuden ylitse; oli täydellisin kuva rauhaisasta mietiskeliäästä talonpoikaispojasta. Kukaan ei olisi osannut aavistaa että tuo pitkäkoipinen, kapeakasvoinen nuorukainen tänä iltana vielä, joka jäsen vavahtelevana, oli saava nähdä luontoa itseänsä sen ihaniin ja peloittaviin, pohjattoman syviin ja tummiin silmiin.
Mutta kun hän oli sivuuttanut Ringelshörnin, näki hän Telse Dierk'in, jota paikkakunnalla kutsuttiin Hiekkatytöksi, talonsa lähellä hiekkahautansa ääressä seisomassa. Tämä katseli muutamaa täysinkuormattua vankkuria, joka juuri taitti tielle, ja nojausi kepeästi lapioon, jolla oli auttanut kuormaa tehdessä. Kun hän kuuli Jörnin vankkurien räminän ja rätinän, käännähti hän ympäri ja huusi vastaan hänelle: "Sinäkö sieltä vielä tulet, Jörn Uhl? Tänne nyt vaan! Tulet aivan parahiksi minulle: en vielä olisi tahtonutkaan ruveta pyhää viettämään." Tyttö seisoi kellervän valkoisen hiekkaseinän edessä, joka oli korkeampi kuin hän itse, ja älykkäät silmänsä välkkyivät. Hän oli paljain jaloin ja näytti reippaalta, ikäänkuin olisi vastikään herännyt virkistävästä unesta. Samallainen oli hän jo ollut kymmenkunta vuotta, yhtä hoikka ja norja vartaloltaan ja korkearintainen, ja yhtä kirkassilmäinen, aina oli hänellä olennossaan ja käynnissään sama ripeä väsymätön norjuus.
Kymmenen vuotta sitten, kun hän vielä oli ihan nuori, oli hänen parhaana ystävättärenään erään naapurin ainoa tytär, jonka isällä oli pieni talonsa ylempänä, kun ensin meni ylös laaksoa, jossa Kultahete oli, ja siitä autiota ylänkölakeutta jalkapolkua myöten palasen kangasta. Eräänä päivänä meni tämä ystävätär sitte kihloihin muutaman ylämaantalonpojan kanssa. Molemmat nuoret olivat, kuten useinkin tapahtuu varsinkin ylämaassa, joutuneet yhteen puhemiestietä, siten nimittäin, että kummankin vanhemmat ja joku täti, jolla sattui olemaan taipumuksia naimiskauppojen säälimiseen, oli saanut molemmat vakuutetuiksi siitä, että heistä piti tulla pari, heidän omaisuussuhteensa ja muu asemansa kun sopivat yhtä hyvästi yhteen kuin heidän luonteenlaatunsakin.
Nuori mies suostui tähän, hän oli vielä nuori, ja sydämensä oli tähän asti pysynyt mykkänä ja väliäpitämättömänä; eikä tyttökään, jonka hän markkinoilla joskus oli ohimennen kohdannut ollut hänelle vastenmielinen. Enimmän vaikutti häneen kuitenkin se, että veljensä, josta hän paljon piti, nyt voi yksin ottaa haltuunsa kototalon, joka olisi pitänyt jakaa, jos hän olisi mennyt naimisiin jonkun varattoman kanssa. Se taas ei olisi hyvästi käynyt päinsä, talo kun oli pieni ja mailtaan huono.
Oh kohtalon arvoituksenomainen hämärä tahto, ettei Telse Dierk, joka asui alempana marskilla hiekkahautansa vierellä, sattunut ennen häitä ollenkaan näkemään ystävättärensä sydämen valittua. Morsian pistäysi sentään aina tuontuostakin Kultahetteen kautta ystävättärensä luona alhaalla ja kertoili monellaista rakastettunsa ulkonäöstä ja tavoista: millaiset hänen silmänsä olivat, ja hiuksensa ja käyntinsä, mikä mielipide hänellä oli siitä ja mikä tästä asiasta, joista hän hyväksyi jonkun, mutta toista moitti. Telse Dierk kuunteli hartaasti sitä, ja virkkoi joskus leikillään: "Vahinko, etten enemmin ole häntä tuntenut, luulen, että hän juuri olisi sopinut minulle." "Kuule", sanoi ystävätär siihen, "kuinka omituista! Juuri sitä olen minäkin ajatellut. Hän on koko olennoltaan niin ihmeesti sinun kaltaisesi, ja monasti on hänellä asioista aivan yhtä omituiset mielipiteet kuin sinulla. Tiedätkö: hän tahtoo ymmärtää kaiken yhtä tarkasti kuin sinäkin, hän puhuu yhtä vakaasti ja kauan kananmunasta, kuin pyhästä kasteesta."
Oli sallimuksen tahto myöskin että tuo terve voimakas tyttö, joka muulloin milloinkaan ei sairastanut, juuri häiksi kylmensi itsensä ja sairastui niin pahasti, että hänen täytyi jäädä häistä kotiin; vasta yhdeksäntenä hääpäivänä lähti hän pahaa-aavistamatta ylös nähdäkseen ystävättärensä uutta onnea. Silloin kohtasivat he toisensa ensikerran. Molemmat olivat kookkaita, kuten useastikin paikkakunnalla, mies tummanverevä mustassa kiharassa tukassa, tyttö vaalea kellervin hiuksin. He katsahtivat toisiinsa ja säikähtivät, ikäänkuin olisivat nähneet aaveen. Ystävätär puheli yhtämittaa, kuvaili yhtäjaksoa koko häät; molemmat toiset olivat vaiti.
Kun alkoi hämärtää ja ilma muuttui pilviseksi ja sateiseksi, vaati ystävätär, joka oli ylpeä siitä että hänellä oli semmoinen elämänkumppani ja palvelija käskettävänään, että hän menisi saattamaan Telseä alas. Mies otti sanattomana lakkinsa ja lähti astumaan hänen takanaan. Kun he sitte kävivät vieremässä ja sade roiskui alas ja tyttö kapealla polulla asteli miehen edellä kellervässä liejussa, sattui tyttö aivan lähellä Kultahetettä horjahtamaan ja oli kaatua selälleen: silloin tarttui mies häneen ja pidätti hänen pystyssä. Kun kumpikin luuli, että pimeä salaisi sen, katsoi kumpikin vapaasti ja paljaasti toisen armaisiin kasvoihin. Mutta silloin syntyi aukkoja entäviin pilviin, ja niiden lomitse pilkistivät kuu ja tähdet, ne heittivät loisteensa silmältä silmälle, niin että kumpikin näki toisen avoimeen sieluun. Sinä hetkenä tiesivät ne, että heidän täytyi rakastaa toisiansa, ja etteivät he päiviensä loppuun asti voisi enää maailmassa ketään toista rakastaa. Silloin pelästyivät he ja pakenivat.
Vuodet kuluivat. Olivat suurta tuskaa.
Tyttö teki työtä kaiket päivät talon hommissa ja auttoi vapaaehtoisesti monta santakuormaa tehtäessä tullakseen väsyksiin ja saadakseen levon, illat istui hän ikkunassaan geraniumiensa ja neilikkojensa takana ja katseli ulos marskeille, silloin hän ei voinut nähdä Ringelshörnille. Hän oli antanut rukkaset eräälle kosijalle ja kohteli niin epäystävällisesti ja kylmästi nuoria miehiä, jotka yrittivät hänen puheilleen, että ne pian jättivät rauhaan hänet.
Mieskin kärsi niinkuin hän. Hänen vaimoansa olivat ymmärtämättömät vanhemmat kasvattaneet niinkuin ainoaa lasta ainakin, jonka joka sanaa oli ihmetelty ja ihailtu. Niin oli hän henkisiltä lahjoiltaan mitättömänä sentään tullut hyvin suulaaksi. Hän itse oli älykäs mietiskelevä mies, lyhyt- ja järkeväpuheinen. Sentähden kiusasikin häntä sanomattomasti, kun vaimonsa aina oli niin valmis rupattamaan kaikista maailman ihmisistä ja asioista. Vaimonsa oli avioliiton ensivuosina tuskalla ja vaivalla saanut lapsen, sen jälkeen oli hän ruumiillisesti kokonaan murtunut ja sairasteli, lapsikin kuoli, ja avioliitto jäi lapsettomaksi.