Vuodet kuluivat. Kumpikin oli itsekseen päättänyt koettaa olla kohtaamatta toista, ja jos jompikumpi sattui näkemään toisen, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa aina kohta kääntyä. Mutta kun semmoinen tilaisuus sattui, heräsi heissä sentään aina ajatus, etteihän kukaan toki saata kieltää heiltä sitä vaivaista iloa, että saavat joskus katsoa toistansa nopealla säikähtyneellä silmäyksellä. Mutta kummassakin kyti toki kätketty toivo, että he sentään vielä joskus saisivat kuulua toisilleen. Sitä ei sentään aavistanut kumpikaan toisestaan, tuskin itsestänsäkään. Tämä toivo teki heidän rakkautensa hiukan maltillisemmaksi.
Telse Dierkin isä oli kaatunut sotaretkellä. Nyt kuoli äitinsäkin. Tämä oli ollut voimakas kunnon nainen, mutta oli, jäätyään hän äkillisesti leskeksi sittemmin ajottain hyvin levoton. Tämä levottomuus muuttui pahemmaksi vaan, kun hän ennätti kauas neljännellekymmenelle. Hän käveli levottomana huonetta, oli ihastuksissaan, jos puhalsi vahva tuuli, ja lähti, kun päänsärkynsä kävi vallan sietämättömäksi, ylös Ringelshörnille ja seisoi siellä ylhäällä ja antoi kylmän kovan tuulen lievittää päätänsä.
Muutama viikko äidin kuoleman jälkeen tuli hän kerran aikaiseen aamupäivällä tytön luokse, ensin sentään ylhäältä katsottuaan, ettei ollut ketään sannannoutajaa paikalla. Tyttö tuli hänelle vastaan rakennuksen ovella, ja kysyi tylysti, mitä hänellä oli asiaa. Oli raikastuulinen syyspäivä. Silloin kysyi hän tytöltä, mitä heistä kummastakin oli tuleva. Tämä pysyi verrattain levollisena ja sanoi: kaiken täytyisi jäädä silleen, kuin oli, ei siinä voisi mitään muuttaa; ei hän voisi tallata Jumalan käskyjä jalkainsa alle, ikäänkuin ei niitä olisikaan, ja toivoi hän, ettei hänelläkään ole siihen voimaa.
Hän otti pyykkikorin ja astui synkkänä häntä kohden, niin että hänen täytyi väistää ovesta ulos pihalle. Silloin sanoi hän: Ei hän luullut, että Jumalan aikomus olisi käskyillään surmata kaikki hyvä hänessä ja lisäksi koko hänen elämänhalunsa. Hän oli pyytänyt vaimoansa, että he myisivät talon ja muuttaisivat paikkakunnalta, mutta hän oli arvatenkin aavistanut syyn tähän ja nauranut vaan ja pilkannut häntä.
Tyttö tuijotti synkkänä häneen, ikäänkuin olisi hänelle vastenmielistä kaikki, mitä hän siinä hiljakseen puheli. Saamatta sanaakaan häneltä, täytyi hänen lähteä.
Muutama aika jälkeenpäin puhutteli hän tyttöä taas, kun tämä puutarhassa veti hernekeppejä maasta ja sitoi kimppuihin, ja pyysi: hän ei voisi enää kestää tätä, sanoi hän; kun hän ei voi muuttaa pois, pitäisi tytön tehdä se. Silloin puhkesi tyttö katkeraan itkuun. Ja helpommin sai hän nyt toimeen, että he päättivät joka päivä myöhään illalla kohdata toisensa Kultahetteellä. Heillä oli silloin aina kummallakin sangot käsissä, katselivat toisiaan suurin totisin silmin, puhuivat jonkun sanan, välistä ihan tavallista, välistä jonkun aran kuuman rakkaussanan, eivät koskeneetkaan toisiinsa ja erosivat. Mies luulotteli saavansa tyydytyksen näistä iltaisista kohtauksista, samalla kun hän muuten vyötti tahtonsa kuin rautaisella vanteella, mutta tytölle selveni päivä päivältä selkeämmäksi, että mies jokaisella liikunnollaan, jokaisella katseellaan veti häntä lähemmäksi ja lähemmäksi itseään. Oli ihan kuin olisi häntä joku vetänyt häntä kohden, hän tunsi, kuinka hänen vastustusvoimansa väsyi ja väsyi. Niin tuhansin viekottavin äänin kuiski luonto hänelle. Hän oli äärettömässä tuskassa, ikäänkuin ihminen, jota vastustamattomasti ja nautinnonsekaisesti vetää pohjattomaan syvyyteen, hän pelkäsi niin, että hän välistä vapisi ikäänkuin kuumeessa. Hänen entinen ainoa pelastuksensa, raskas työ, joka tuo väsymyksen ja unen, sekin petti nyt. Suuressa hädässään juolahti hänelle mieleen yhtä kummallinen kuin vaarallinen ajatus: hän päätti koettaa eikö hän voisi pettää sydäntänsä ja aistejansa ja antautua jollekin toiselle miehelle, jolle hän voi tehdä sen synnittä.
Jo monta vuotta sitten oli hän pysytellyt ihmisistä erillään. Naimaikäiset nuorukaiset karttivat häntä huolimatta hänen terveestä kauneudestaan. Oli nimittäin ympäristössä jo kauan sitte huhuiltu, että hänellä oli suhde ystävättärensä mieheen. Samaan aikaan kuin hän harvinaisella lujuudella taisteli rakkauttaan vastaan, joka sentään olisi ollut niin puolustettavissa, olivat ihmiset jo aikoja sitte havainneet hänet syylliseksi ja langettaneet hänestä lyhyen ja ankaran tuomionsa. Näihin aikoihin sattui Jörn Uhl neljä viisi kertaa iltapuhteella käymään santaa noutamassa, ja kun tyttöä miellytti hänen vakaa ja hiljainen olentonsa ja hänen katseensa, joka oli kuin olisi se puhunut: sinäkin olet yhtä yksinäinen ja huolten painama kuin minäkin, ja kun hän siinä Jörnin tullen ja mennen, päivin ja öin, sai totutetuksi itsensä ajatukseen, rupesi hän viimein kuvittelemaan, että hän todella olikin rakastunut tuohon nuoreen verevään nuorukaiseen. Hän riemuitsi, kun hänen onnistui joskus saada itsensä ihastumaan häneen, ja iltaisin nauroi hän ääneen ja puheli iloisesti itsekseen: "nyt olet vapaa siitä entisestä, ja nyt on sinullakin oma aarre, aivan nuori ja erinomainen." Ja kun Jörn joskus aralla epävarmalla tavallaan vilkastui hieman ja katseli iloisemmin tyttöä, ja uskalsi esiin jollain leikinlaskullakin, nauroi tyttö itsekseen ja ajatteli: "siitä tulee ihan mukava morsius, ihan vaaraton, ja kuitenkin hauska."
Kun Jörn neljäntenä iltana palasi, ja molemmat yhdessä olivat saaneet vankkurit täyteen, kutsui tyttö iloissaan hänen vielä tupaankin istumaan ja hiukan juttelemaan. Hän itse istui pöydän ääreen vastapäätä häntä puvussa, joka oli auennut kaulalta, ja ylöskiverretyn hihoin, ja nojausi pöydän yli ja katseli häntä naurussa suin, kysellen yhtä ja toista, ja tähysteli hilpeän uteliaana, uskaltaisiko Jörn mitään enempää. Kun ei Jörn vastannut mitään, ahdisti hän häntä pahemmin vielä ja sanoi välkäyttäen iloisesti harmaita silmiään: "Sinä olet kaunis poika, Jörn, sinulla on semmoiset älykkäät silmät, ikäänkuin aina hakisit jotain, joka on kokonaan kätkössä, ja sitte on sinulla semmoiset itsepäisen näköiset kasvot, ikäänkuin tahtoisit sinä aina vaan tehdä oman tahtosi mukaan. Semmoisesta tytöt pitävät. Kun pääset tästä kolme vuotta eteenpäin vielä, niin saatpa valita, kenen tahdot, et rukkasia saa."
Jörn ei osannut siihen vastata mitään, katseli vaan tyttöön.
Tyttö yritti vielä kerran ja kysyi: "Miltähän sen oikein pitää näyttää, josta sinä osaat pitää?"