Silloin nousi Jörn ylös, ja tyttökin kohosi. Ja kun hän arveli, että Jörn oli närkästynyt — hänen omaakin turhamaisuuttaan oli hiukan koskenut — astui hän lähemmä Jörniä, ja sanoi tyyneesti ja hymyillen: "Minusta et sinä kai suuriakaan piittaa, et edes puhumisen arvoisena pidä? Niinkö lähdet? Et edes yhtä suuteloa ota mukaasi minulta?"
Silloin säikähti Jörn niin, että jalkansa ja hengityiksensä seisahtui. Samassa tempasi hän hänet syliinsä niin kuohuvassa ja niin mielettömässä intohimossa, että tyttö säikähdyksissään tuskin sai itsensä irti hänestä Hän oli aikonut herättää lempeän ystävällisen liekin, ja olikin sytyttänyt hillittömän tulen. Hän työnsi hänet tylysti luotaan ja käski hänen lähtemään pois.
Seuraavana iltana, puoliyöstä, seisoi Jörn hänen ikkunansa takana ja kolkutti ja pyysi päästä sisään. Tyttö tekeytyi kuitenkin ikäänkuin hän ei kuulisi mitään. Hän makasi hiljaa, kädet pääntakana, kyynelet viljavina poskillaan, ja piti itseään onnettomimpana ihmisenä maailmassa. Jörn kävi kolme neljä yötä ikkunan takana.
YHDEKSÄS LUKU.
Niiksi ajoiksi olivat talonpoikaispojat sattuneet asettamaan niinsanotut nuortenmiesten tanssiaiset ja Jörnkin oli saanut tavanmukaiset kutsut niihin. Olisi tämä kutsu tullut hänelle neljäätoista päivää aikaisemmin, olisi hän kummissaan tuijoittanut siihen ja sitte kylmänä laskenut syrjään. Hän tanssiaisiin? Hän olisi pitänyt itseään naurettavana. Mutta viimeisten kahdeksan päivän tapaukset olivat kokonaan repineet uudeksi hänen sielunsa. Nämä kahdeksan päivää olivat niin muljanneet hänen nuoressa veressään, että oli ikäänkuin puutarhassa, jossa illalla vielä kaikki oli hiljaisessa levossa — yksikään lehti ei ollut liikahtanut puussa, kaikki oksat olivat olleet tiheässä lehvässä, ja kaikki käytävät puhtaina, — mutta jossa sydänyöllä oli puhjennut myrsky ja riehunut aamuun asti. Silloin oli aamulla kaikki revittynä, siivottomana ja hävitettynä. Lepo ja rauha oli muuttunut hädäksi ja tuskaisaksi levottomuudeksi.
Veljet nauroivat ja pilkkailivat, kun kuulivat, että hänkin aikoi tanssiaisiin. Mutta Elsbe oli iloissaan. "On niin hauskaa", sanoi hän, "että sinäkin viimein reipastut. Oletkin ollut oikein ikävä. Sinullahan on hyvä uusi puku. Tanssit ensin minun kanssani, että saat rohkeutta. Sitte pitää sinun tanssia Lisbethinkin kanssa." Hän nyökäytti päätä Jörnille, ja tanssi hiukan näytteeksi pöydän ympäri, tanssi niin kauan että lankesi ovea vastaan ja putosi polvilleen ja nauroi. Jörn katseli häntä ja ajatteli: "Hän on niin armas pieni olento, paljasta elämää; aina suora ja vilpitön ja ystävällinen." Hän lähti yksikseen sinne, arkailevana ikäänkuin kulkisi pahoilla teillä.
Hän meni nurkkaan penkin ääreen ja seisoi siellä tuntimääriä. Muutamat eivät tunteneetkaan häntä, hän kun ei koskaan ollut käynyt ravintoloissa. Ne kävivät pöyhkeiksikin ja kysyivät, mitä hän oli miehiään. Kun he kuulivat että hän oli Klaus Uhlin nuorin poika, kummastelivat he, ja sanoivat: "Mutta senhän pitäisi olla semmoisen uneksijan." Muutamat tytöistä päättivät päästä tanssimaan hänen kanssaan. He tuumivat näinikään: "Mutta tuopas on korea poika, ja millaiset totiset silmät sillä on! Niiden täytyy näyttää mukavilta, kun ne hymyilevät."
Siellä seisoi hän ja johtui ajatuksesta toiseen. Milloin oli hän tuskautunut ja tarkasteli ohimeneviä, nähdäkseen jos ne kummeksivat häntä. Jos joku sattui silmäämäänkin häneen, katsahti hän kohta alas itseään ja piti että hän näytti vallan pitkäkoipiselta ja avuttomalta siinä, tai oli hän lukevinaan ohitsemeneväin kasvojenilmeestä, että hänen suhteensa hiekkatyttöön oli kaikkien tiedossa jo. Sitte taas katsahti hän kopeasti eteensä ja ajatteli: "Jospa tietäisitte, että tuo kaunis, komea tyttö on suudellut minua." Hän oli kuullut veljiensä ja Elsben lausuvan monellaisia arvosteluja tytöistä, mutta ei ollut välittänyt kuunnella niitä. Sitte kahdeksan päivän oli kaikki muuttunut muuttunut. Hän muisti nyt kaikki heidän puheensa ja tarkasteli ohitsetanssivia tyttöjä ja piti mitä rumana, mitä kauniina.
Siinä kun hän seisoi, eikä tapahtunut mitään erityistä, näki hän mielikuvituksissaan kammariinsa, semmoisena kuin se näkyi, kun katseli vuoteelta käsin. Hän kuvitteli makaavansa vuoteessaan samassa mielialassa, jossa hän usein oli: että hän vielä oli niin nuori, ja että hänellä kuitenkin oli huolta niin paljon, ja että hän oli niin ymmärtävä. Mutta sitte näki hän taas noiden kukoistavain neitojen tanssivan ohitsensa, näki heidän kauniit liikuntonsa ja nuorteat kasvonsa. Nyt haki hän Lisbethiä silmineen ja päätti koettaa voittaa hänen suosionsa.
Siihen ajatukseen jäi hän. Hän kuvaili, kuinka hän saattaisi häntä kotiin. Sitte, lehmusten hiljaisessa varjossa ottaisi hän hänet syliinsä samalla tavalla kuin hän oli ottanut hiekkatytönkin. Nyt ei hän pääsisikään hänestä niin helpolla kuin tuonnoin puutarhassa.