Silloin näki hän Lisbethin tulevan viistoon poikki salin, hän meni istumaan Elsben viereen, joka oli juossut hänelle vastaan. Jörn katseli yhtäpäätä häntä. Tuntui hänestä, kuin ei olisi hän vielä koskaan nähnyt häntä, niin oli hänen luontonsa näinä muutamana päivänä muuttunut. Hän seurasi silmillään hänen sinisiä nauhojaan, jotka hänellä oli valkeassa puvussaan vasemmalla olallaan, siinä kun hän tanssi salin läpi. Jörn kumartui ihan eteenpäin, nähdäkseen paremmin hänen koko vartalonsa; ja yhä tulisempana heräsi hänessä halu tänä iltana vielä likistää hänet vastaansa. Mutta häntä pidätti jokin, jokin tunto, ettei hän tohtisi lähetä häntä niin, eikä hän rohjennut mennä pyytämään häntä tanssiin edes.
Hänen ohitsensa meni jo muutama pari etuhuoneihin juomaan viiniä. Ne tervehtivät, laskivat leikkiä keskenään ja neuvottelivat minne huoneeseen menisivät, ottivat toisiaan käsistä ja astuivat ohitse.
Tuli Elsbekin ohitse siitä, hellitti erään nuoren talonpojan kädestä ja tuli hänen luokseen. Hänen nuoret kasvonsa loistivat ilosta, hänen raskaat tummat hiuksensa olivat irtauneet solmusta, ja täyteläinen pieni vartalonsa notkui ja huojui tanssissa. "Kuule sinä, Harro Heinsen ei olekkaan täällä; hän ei ole saanut lomaa! Minä olen Hans Jarrenin kanssa, hän on melkein ihan poika vielä, mutta ei se mitään tee. Nyt me menemme juomaan viiniä. Käy sinä noutamassa Lisbeth mukaan ja tule kanssamme."
Jörn tekeytyi pöyhkeäksi ja sanoi: "En minä tanssia viitsi."
"Et uskalla vaan, mun herraseni, juo pari lasia punssia, niin tulet rohkeammaksi."
Pois oli pujahtanut Elsbe jo. Hän pyysikin lasin punssia, pyysi toisen ja kolmannenkin, ja vasta kun oli ottanut neljä lasia sitä voimakasta juomaa, tohti hän lähteä Lisbethiä hakemaan.
Lisbeth ei ollut vielä paljoa tanssinut. Hänellä kun oli semmoinen miellyttävä siro käytös, ja hänen tapansa kun oli puhua niin hiukan ja levollisesti korkealla hienolla äänellään, samalla kun hän katseli sitä, jonka kanssa puheli, ihmeellisillä kummastuneilla silmillä, niin pysyttelivät useimmat etäällä hänestä, eivät myös oikein tienneet, mistä puhua hänen kanssaan. Hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleat ja lepäsivät sileinä ja kirkkaina kuin valmistamaton silkki hänen sirolla päälaellaan. Hänen puvussaankin oli jotain niin tuoreen raikasta ja hienoa, kuin valkeissa kukkasissa, ja näytti sillä olevan samallaista kukoistuksen suloa kuin hänen kasvoillaankin. Hän näytti niin koskemattomalta, niin hienolta ja raikkaalta, kuin aurinkoinen hiljainen sunnuntaiaamu, jolloin ei ihmisellä ole mitään huolia.
Jörn ei nyt enää sopinut hänelle. Kahdeksan päivää sitten sopi hän vielä, huolimatta kömpelyydestään. Mutta nyt hän ei enää kuulunut hänen rinnalleen.
Kun hänen piti alkaa tanssia, eikä hänen kohta onnistunut saada tahdista kiinni, katsahti hän naurahtaen tyttöön, ja kun tämä epävarmasti kysyi: "mikä sinun on?" vastasi hän rehentelevästi: "Onhan ihan tyhjänpäiväistä, että tanssimme. Sehän on kuin mitäkin mieletöntä, poukkoilemista. Mennään toisten mukaan ja juodaan viiniä: sinun pitää oppia siihen myöskin."
Lisbeth säikähti ja astui erilleen hänestä sanoen: "Sitä en minä koskaan tee."