"Älä nyt ole olevinasi!" Jörn yritti vetää häntä käsivarresta mukaansa, mutta silloin tempasihe Lisbeth säikähtynein silmin vapaaksi.
"No, jää siihen sitte, tuhma tyttö", sanoi Jörn.
Joku näki ja kuuli tämän ja nauroi.
Silloin jätti hän tytön siihen, palasi takaisin penkin ääreen, meni istumaan ja joi, ja kaivautui mielessään yrmeään uhmaan ja katseli ylenkatseellisesti ympärilleen.
Hänen ympärilleen kertyi toisiakin, jotka joko olivat luonnostaan haluttomat seurustelemaan naisten kanssa, mutta sen sijaan taipuvampia toiseen intohimoon, juomiseen, tai semmoisia, jotka olivat saaneet rukkaset niinkuin hänkin, ja pianpa oli ympärillään aika rämäkkä ja laulun hälinä. Hän istui hiljaa siinä toisten keskellä, ja tuijotti synkkänä eteensä, toisinaan naurahti hän pilkallisesti itsekseen ja joi.
Hannuveljensä, joka jo oli vahvassa humalassa, ja joka ainoastaan siinä tilassa katseli totuutta silmästä silmään, — selvänä oli hän suuri kehuja ja itsensä pettäjä — tämä sattui siihen, istahti hänen vierelleen tuolille ja rupesi itkemään ääneen. "Minä kun luulin, että sinusta tulisi raitis ja kunniallinen mies. Minä olen aina ylpeillyt sinusta, vaikka olenkin teeskennellyt halveksivani sinua. Mutta nyt näenkin, että sinäkin olet samallainen retkale vaan, kuin minä ja muut veljesi ja kuin isämmekin."
Silloin hypähti poika ylös, ikäänkuin olisi hän ollut väijyksissä vaan ja ainoastaan odottanut tuota: "retkale" nimitystä. Hän löi nyrkkiä pöytään, metelöitsi, joi ja kirkui, piti pahinta elämää koko pöydässä ja huusi: "Kaikki Uhlit ovat retkaleita. Ei sitä kannata kieltää. Ken on Klaus Uhlin poika, sen täytyy tulla juomariksi." Hän piti pahaa elämää, löi nyrkkiä pöytään ja huusi: "Kuka on Uhleja koppavampi?" ja koetti laulaa mukana juomalaulua, jota juuri alettiin. Mutta sekä sanat että sävel olivat hänelle outoja.
Muutamat ymmärtävämmät, jotka sattuivat ohitse, kuulivat tämän melun, ja joku huomautti: "Mutta tuohan on Jörn Uhl? Tähän asti on hän ollut semmoinen tallinluutija, ja tiesi siitä, osasiko laskea kolmeen, ja nyt hän on pahin kaikista Uhleista." Oli siellä sentään eräs, Otto Lindemann — sama, joka sittemmin oli mukana Gravelotten luona, nykyään on hän jo kauan ollut Amtin-esimiehenä, ja istunut monilla valtiopäivillä — tämä oli jo silloin hyvä ihmistuntija, ja tarkasteli hän vahvalla mielenkiinnolla kaikkea, mikä sattui näköpiiriinsä. Tämä nyt löi meluilevaa Jörniä olkapäälle ja sanoi: "Eipäs, Jörn Uhl, pidä sinä kummoista ääntä tahdot, ei sinussa sentään näy olevan oikeaa rentuttelijan verta. Tulee sinusta vielä kerran kunnon mieskin, Jörn Uhl!" Ja hän ravisteli häntä niin, että lasit hypähtelivät pöydällä.
Aamulla vasta hoiperteli hän kotiin ja nukkui päivälliseen saakka.
Silloin tuli Wieten hänen huoneeseensa, astui hänen vuoteensa ääreen, katseli häntä huolestuneena ja sanoi nyökäyttäen suruisasti päätään: "Sinun ja Elsben tähden olen jäänyt tähän taloon. Elsben suhteen olen aina ollut levoton: mutta sinusta olen minä toivonut hyvää." Hän istui vuoteen reunalle ja rupesi itkemään. "Minulla ei ole onnea koko maailmassa. Kun vielä olin melkein lapsi, sain olla näkemässä, kuinka koko se perhe, johon silloin kuuluin, joutui perikatoon. Luulin silloin, että olin saanut nähdä ja kärsiä tuskaa kylliksi koko elämäni ajaksi. Mutta nyt kun tulen harmaaksi, täytyy minun yhä kahlata paljasta tuskaa ja levottomuutta ja tulla ihmiseksi, jolla enää ei ole mitään toivoa. Minun täytyy lähteä tyhjin käsin maailmasta. Minun täytyy näyttää Jumalalle tyhjät käteni ja sanoa hänelle: Rakas Jumala, kaiken, joka on ollut minulle rakasta, olen minä matkalla kadottanut ja on pudonnut lokaan." Niin valitteli hän ja väänteli käsiään sylissä ja itki katkerasti.