Jörn kuunteli sitä suljetuin silmin, ja Wieten lähti ulos taas.
Jörn jäi iltaan asti vuoteeseensa, silmät yhä kiinni: niin hävetti häntä katsoa ympärilleen huoneessaan. Vasta kun tuli pimeä, nousi hän ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin.
Yöllä hiipi hän ulos ja juoksi Ringelshörnille, talolle hiekkahaudan luona, asettui ikkunan alle ja huusi hänen nimeänsä. Kun kaikki pysyi hiljaa kauan, puhkesi koko hänen tuskansa, jota uhka ja häpeäntunto tähän asti olivat pidättäneet, niin äkillisesti esiin, että hän rupesi itkemään ikäänkuin lapsi, joka saa kuritusta. Silloin nousi tyttö ylös ja aukaisi ikkunan ja moitti häntä ankarasti: "Olen jo kuullut kummoinen olit eilen iltana ollut. Minua onnetonta! Kaikki, mihin minä vaan kajoonkin, tulee onnettomaksi, sentähden lähdenkin minä nyt täältä. Olen tänään myynyt koko taloni kaikkineen, ja lähden huomen-aamuna aikaiseen sen tien, enkä koskaan palaa takaisin."
"Oi, kuule, ota minut mukaasi! Minä en voi palata, kotiin, en voi. En voi koskaan enää näyttää itseäni ihmisille. Minä juoksen veteen, ellet sinä ota minua mukaasi."
Tyttö lohdutti ja rohkaisi häntä ja pyysi: hänhän on nuori vielä, pianhan unohdettaisiin, mitä oli tapahtunut. Hän tulisi itsekin kummastelemaan, kuinka nopeasti semmoiset haavat kasvavat umpeen, jotka saa niin nuorena. Juuri niille, jotka olivat nähneet hänet niin räyhäävänä ja juovuksissaan, tulisi hänen näyttää, mitä hänessä oli; olihan siinäkin jo kylliksi kurjuutta, että hänen täytyi jättää kotiseutu. Mutta Jörn pysyi asiassaan, hänhän jo kuuli ihan isänsä naurun ja veljiensä pilkan, Wieten halveksisi häntä nyt, ja kaikki ihmiset sanoisivat: Klaus Uhl menee hunningolle kaikkine lapsineen, ja pahin kaikista on hän itse, nuorin. Sentähden, vapautuakseen kaikesta tästä kurjuudesta, tahtoi hän tehdä saman kuin Fiete Krey. Lähteä sen tien.
Tyttö koetti lohdutella häntä kaikellaisilla järkisyillä, erittäinkin sillä, että hänen oma onnettomuutensakin tulisi ihan sietämättömäksi, jos hän hänen tähtensä tekisi jotain pahaa itselleen tai jättäisi kotonsa. Mutta kun Jörn yhä pysyi asiassaan vaan, että hän lähtisi hänen kanssaan, antoi hän sen verran myöten että antoi hänelle luvan aikaisin aamulla, ennen päivän koittoa tulla odottamaan häntä Ringelshörnille. "Minä otan sinut mukaani aulangolle asti, sieltä saat palata takaisin."
Suruisa oli tämä yö. Oli suruisa sekä hänelle, joka pienen käsilamppunsa valossa käyskeli huoneessaan edes ja takaisin ja kokosi yhteen vähät tavaransa, lähetettäviksi hänelle jälestä, ja joka tuontuostakin hämmentyneenä pysähtyi ja sitte taas päätään pudistaen ryhtyi työhönsä, samalla kun raskaat kyyneleet vierivät poskiansa. Mutta oli se suruisa nuorukaisellekin, joka pukeutui sunnuntaipukuunsa, ja järjesti työvaatteensa yhteen nyyttiin, ja sitte jäi mykkänä istumaan yöhämärään ikkunaan, eikä voinut selvittää itselleen tämän hetken merkitystä, jolloin hän milloin ylpeästi hymyillen rakenteli suuria suunnitelmia, milloin taas tunsi halun lähteä Älypää Wietenin luokse ja kertoa hänelle, missä hommissa hän nyt oli, ja sitte itkeä kyllikseen hänen vuoteensa ääressä ja kuulla lopuksi hänen huuliltaan "jää sinä tänne, poikani. Kaikki voi vielä muuttua hyväksi."
Kun aamu alkoi sarastaa, lähti hän takaovesta ulos hevoslaitumen ylitse kankaalle ja odotteli eräällä kivellä, kunnes Telse tuli. Hänellä oli sama varma ja reipas käynti kuin aina ennenkin ja silmänsä olivat kirkkaat ja hillityn riemukkaat.
"Niinpä!" alkoi Telse, "muu kaikki on nyt voitettu. Se on kaikki takana." Hän osoitti taakseen, jossa kankaan toisella puolella näkyi hänen rakastettunsa talo. "Nyt olet sinä vielä; ja sinun kanssasi on minulla helpompi työ. En lähetä sinua kohta takaisin; tahdon vielä pienen aikaa iloita sinusta." Sen sanoi hän niin varmasti ja niin iloisen rauhallisesti, ettei Jörn tohtinut sanoa mitään vastaan. Sydämessään päätti hän varmasti sentään lähteä hänen kanssaan, vaikkapa maailman ympäri.
Hänellä ei tähän asti ollut ollut ketään, jota hän olisi saanut kunnioittaa. Uskontoa ei oltu osattu saattaa hänelle sydämen asiaksi. Vapahtajan eloisa, armias ja kaunis kuva oli turmeltu ja väärinperin kuvattu hänelle. Äitiä hänellä ei ollut. Niinpä oli tuo nuori lämminsydäminen poika jäänyt rakkaudettomaksi. Mutta jos uiminen sentään on virkeähenkinen, hakee kuin hakeekin hän vaan itselleen ihanteen, ikäänkuin se, jolla on kädessä hyvä pyssy, ja mielellään ampuisi, lopultakin etsii maalin itselleen. Nyt ilmestyi hänen tielleen tämä tyttö, jolla oli kaikkea sitä, joka hänen iässänsä näytti ihailtavalta, hänellä oli ennen kaikkea rohkeutta ja päättävää varmuutta, hänellä oli siveellistä puhtautta ja lempeää hyvyyttä. Lisäksi tuli se salaperäinen hämärä lumo, jolla nainen täydessä kukoistuksessaan aina vaikuttaa nuorukaiseen, ja jossa tunteessa yhtä paljon on nöyrää ihailua kuin heräävää tervettä aistillisuuttakin.