KYMMENES LUKU.

Tämän päivän tapaukset vaikuttivat vuosikausia hänessä. Ne vaikuttivat häneen, kuin terävänkylmä talvi ihmeellisine tähtiöineen vaikuttaa nuoreen puuhun. Pakkasen koskemana ytimeensä asti, vetäytyy se itseensä ja uinailee elämäänsä valveillaolon ja unen, selvän tuskan ja suloisen uneksunnan välillä. Vähitellen, kun aurinko kauan on hyväillyt sitä ja pitkät hetket laskenut hellät poskensa sen parkille, sulaa se vasta ja puhkee iloiseksi. Samoin sulki nuorukainenkin itseensä kaiken sen suloisan ja suruisan, jonka hän silloin aamupuhteella oli elänyt aulankometsässä. Hän sulki silmänsä ja suunsa, jäädäkseen sisäiseen rauhaan. Hänestä tuli hiljainen, harvasanainen ihminen. Muutamat ymmärtämättömät sanoivat, että hän oli yksinkertainen. Mutta se joka kohtasi hänet näinä vuosina ja itse oli viisas ja hieno ihminen, ja heitti ainoankin katseen noihin arkoihin, syviin ja totisenvakaviin silmiin, hän sai nähdä ikäänkuin vanhaan maalaiskirkkoon, hämärään ja hämyiseen, jonka läpi lankesi joku kultainen auringonsäde korkeasta ikkunasta viistoon; ja taustassa aivan on hän nähnyt korkeiden vakaan hiljaisten kynttiläin palavan kullalle loistavalla alttarilla.

Hänellä ei ollut ystäviä eikä kirjoja, hän oli yksinomaan viitattu itseensä. Silloin koristikin hän sielunsa kirjavasti, oman makunsa mukaan.

Niinkuin teki Jan Reepen, hän joka oli renkinä Volkmar Harsenilla. Tämä oli filosofi tai runoilija tai jonninjoutava. Hän kirjaili huoneensa paljaat kalkkiseinät ylhäältä alas asti, lopulta vatsallaan maaten ja pöydällä seisten, kaikella, kuten sanansa kuuluivat, kaikella mitä maailmassa löytyy, jokaista lajinsa. Siinä oli ihmisiä ja jokaista eläinlaatua. Lopuksi uskalsi hän ryhtyä alkuvoimiinkin, ja taivaankappaleihin, pahoihin ja hyviin enkeleihin ja pyhään kolmiyhteyteen. Kaikelle löysi hän vastaavan muodon. Ei saanut kukaan tietää, mitä hänessä oikein piili, sillä hän kuoli samassa huoneessaan aivotulehdukseen, puhuttuaan viimeisen yönsä ihania ja eriskummallisia mielikuvituksia kuvistaan.

Yhtä kirjavasti koristi Jörn Uhlkin sielunsa.

Monesta talonpoikaispojasta maassamme, joka ankaran isän tahdon mukaisesti käy kimnaasit ja yliopistot, tuntuu äärettömän katkeralta jättää koto, kun loma on lopussa. Tapahtuupa toisinaan, että isä löytää isokokoisen poikansa tallin takimmaisesta pilttuusta itkemässä, ja että hänen täytyy käyttää hevospiiskaa, ennenkun saa hänet lähtemään pihaltaan. Koulupenkillä istuu hän semmoisen jälkeen vielä pitkät ajat ainoastaan ruumiillisesti, sielunsa liikkuu ulkona latojen ja välikköjen välillä. Uskonnon opettajan nurina — useimmat uskonnonopettajat nurisevat, heillä kun sentään olisi syytä olla niin iloisia — antaa hänelle aiheen kohta ruveta kuuntelemaan ja olla kuulevinaan mehiläisten surinaa, ja kun rehtori nyrkillään takoo pöytää vastaan oodien poljentaa, on hän kuulevinaan talvista riihenpuintia. Jos kohtalonsa on suopea, pääsee hän jälkeenpäin maalaiseen ympäristöön, ja saa, taluttaen poikaansa kädestä, sunnuntai-iltapäivisin tehdä retkeilyjä ulos ja jäädä seisomaan jonnekin veräjälle, tai saa hän talvisaikaan käydä jonkun talonpoikaisystävänsä täysinäisen tallin lävitse, joka vaan puolella korvallaan kuuntelee hänen puheitaan maanviljelyksestä, ja ajatella: "Miks'ei antanut isäsi sinustakin tulla kuningasta? Nyt saat olla orjana." Mutta jos kohtalonsa on kova, ja hänen täytyy nauttia oppineenleipäänsä suuressa kaupungissa korkeiden muurien välillä, keksii hän hädissään sen neuvon, että itse perustaa pienen talouden, alkaa kyyhkysparilla, jatkaa siitä kaniineihin ja tulee kotiin viimein vuohi mukanaan ja saa haasteita ja muuta mieliharmia.

Mutta on niitäkin talonpoikaispoikia, — eivätkä ne ole niin harvinaisiakaan täällä näillä seuduin, friesien ja saksien mietiskeliään kansan keskuudessa, — joissa on vastustamaton veto opintielle, mutta jotka isän rautainen tahto pidättää talossa ja auran kurjessa. Nämä ovat melkein vielä onnettomampia kuin edelliset. "Isä", sanoo poika, "minä tahtoisin oppia jotakin." Mutta isä vastaa: "Sinusta tulee talonpoika." Isä pelkää nimittäin opintokuluja, tai pitää hän talonpojan asemaa parhaimpana maailmassa tai tuumii hän, että tuo on vaan nuoruuden päähänpisto, joka menee ohitse kuin pitkäveteisinkin sadepäivä; tai ovat kirjat hänelle vastenmieliset: "Mitä kaikkea? Kirjojen ääreenkö torkkumaan? Pidä suusi! Ja käy sepällä kysymässä onko auranterä jo valmis."

Niin saa poika kasvatuksensa talossa ja tallissa ja auran kurjessa, tänään on kädessään tarikko, huomenna harava, ja niin kaiket päivät. Ja siinä askaroidessa tulee sielu levottomaksi, lähtee juoksuun ja lentää täyttä karua lopulta. Ikäänkuin jalo ja vapaa eläin vankeudessa ristikon takana levottomana ja taukoamatta astelee edes ja takaisin lohdutonna turhassa levottomuudessa ja toivottomuudessa, niin on hänenkin sielunsa yhtäpäätä levoton ja tuijottaa jokaisen rautasilmukan kautta, tuijottaa ja tuijottaa. Ja oppimatonna ja ilman ohjaajaa näkee ja kuvittelee ja rakentelee hän jos mitä ihmeellisiä eriskummallisia asioita. Kun lahjat sielläpäin ovat taipuvat filosofiaan ja matematiikkaan, joutuu hän pian liukkaalle jäälle ja tulee paikkoihin, joissa hämärän läpinäkyvän peitteen alla ammottaa vihervä pohjaton syvyys, joka kuhisee olentoja ja näkyjä, jotka saavat hänen ymmärryskykynsä ymmälle, ja joita hän ei voi selvittää itselleen. Niinpä käväsee hän viimein ehkä arkana ja raskasmielisenä kirjakauppiaalla kaupungissa ja pyytää siellä kirjaa, jossa puhutaan: "Ihmissuvusta, mistä se on alkuisin, ja mitä siitä tulee", tai tähän tapaan: "Onkohan kirjaa, jossa kaikki tasot ja avaruudet ovat mitatut ja jossa on selitetty maailman rakenne?" Sitte istuu hän kirjansa ääressä tallilampun heikossa valossa syvälle yöhön ja sekaantuu ja arvelee, että nyt hän ymmärtää sen viimeinkin, ja elää näin tämmöisissä sekavissa ajatuksissa ja takertuu yhä syvemmälle niihin. Ympäristössä ei ymmärretä häntä, hänen omat veljensä kutsuvat häntä pappitalonpojaksi. Tyttöjä, jotka kukoistavat ympärillä ja katselevat häntä, hän ei huomaakaan ja jos hän joskus heittäytyy mukaan, liikkuu hän kömpelösti kuin koiranpentu, joka on hyökännyt kanaparveen. Hänen katseensa kohdistuu yhä enemmän sisällepäin. Siellä näkee hän aina ihmeellistä, viimein lukee hän siellä selvästi ja kirkkaasti räikeällä punaisella kirjoituksella kirjoitetut sanat: "Lähde sinä kuolemaan. Et sinä kelpaa ihmisten joukkoon." Sitte saattavat he hänet hautaan talonpoikaisessa hautajaissaatossa, joka on upea sitä mukaan, kuinka varakas isä on ollut, eivätkä jälkeenpäin suuriakaan kummastele, sanovathan vaan: "Hän meni sekaisin." Ja vielä hautausmaan aitauksen sisäpuolella rupeavat he puhumaan viljanhinnoista ja vuokraveroista.

* * * * *

Oli sattunut eräs kaupunkilainen Uhliin, oli kysellyt muinaiskaluja, oli sitte nähnyt kirstun hevostallissa, ja tehnyt rahatarjouksen siitä, mutta oli saanut lähteä tyhjin toimin talosta. Jörn, joka oli huomannut, että vanha kirstu oli näyttänyt vieraalle kallisarvoiselta, otti sen nyt ensi kerran tarkemmin katsellakseen, mielistyi siihen ja puhdisti sen eräänä rauhaisana sunnuntai-iltapäivänä tomusta, korjasi lukon ja vei sen kammariinsa ja laski siihen pyhäpäivävaatteensa. Sitäpaitsi pani hän siihen vielä virsikirjan ja Klaus Haraisin vanhan revityn lukukirjan ja lisäksi erään vanhan kirjan kellastuneissa, raihnaisissa kansissa: Littrow: Taivaan ihmeet. Kirja oli tullut Jörnin äidin mukana Aulangolta ja oli eräänlaatuinen helppotajuinen tähtitieteen oppikirja. Muuta ei kirstussa ollut.