Juhla-aattoina ja sunnuntai-iltapuolisin istuutui Jörn Uhl vanhaan saksilaiseen tuoliin, jossa oli syrjänojat ja oljista nidottu istuinpohja, oijensi jalkansa kirstulle, sytytti lyhyen piippunysänsä, ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka valkoisiksi kalkituilla seinillä muutoin ei ollut muuta koristetta kuin pieni peili, ja katseli ikkunasta hedelmäpuutarhaan ja poltteli, oli totinen ja vakaa pitkähköine kasvoineen ja nautti olostaan.
Naimisiin hän ei mene. Se nyt oli ohitse kumminkin. Siinä asiassa oli hän saanut kokea enemmän kuin moni vanhempi. Olihan nyt niinkin myöskin, että mahtaisi tuo tuntua somalta saada joku noita ihmeellisiä lempeäsilmäisiä ja hentojäsenisiä olentoja omakseen, mutta niistä nyt ei ollut hänelle mitään. Hän oli nyt kerran semmoinen omituinen harvinainen poikkeus. Surullista kyllä, mutta totta. Olihan hän saanut kokea sen. Hän, joka lapsuuden päivinä oli ollut hänen toverinsa, hän oli vieraantunut hänelle, oli noinikään ylhäältäpäin katsellut häntä, ja sitte säikähtyneenä väistänyt, kun oli nähnyt hänen kasvoissaan sen ilmeen, minkä se toinen oli herättänyt hänessä. Tämä toinen taas, jonka edessä hän oli seisonut hurjassa levottomuudessa ja kuumin oudoin haluin, hän oli ollut pyhimys. Häpeän puna nousi kasvoilleen, kun hän ajatteli kumpaakin. Niin hän ei toista kertaa tahtonut seista naisen edessä. Ainiaaksi päätti hän pysyä kaukana tältä työläältä ihmisolemisen polulta. Vanhaksinuoreksipojaksi hän jää. "Semmoinen on Thiess'kin", ajatteli hän. "Se näkyy olevan suvussa."
Tämä asia nyt siis oli päätetty, kerrassaan. Naapuritalon tytär tuli toisinaan, maitojuko olalla hänen ohitsensa, kun hän oli juhtineen pellolla. Se tervehti ja näytti halukkaalta vaihtamaan sanan pari hänen kanssaan. Sunnuntai-iltapäivisin kävi se Elsbeäkin tervehtimässä ja meni ikkunan ohitse hedelmäpuutarhan läpi ja nyökäytti päätään hänelle ja katseli älykkäästi ja lempeästi. Hän oli soma ystävällinen tyttö. Mutta Jörn, kun näki hänen lähestyvän, veti kulmansa yhteen, ikäänkuin semmoinen, jolla on vaikeita ja vakavia asioita ajateltavanaan, ja jolla kuuskymmenvuotiaana ei ole aikaa ja halua askaroida tyttöjen kanssa. Toisinaan kyllä heräsi hänessä ajatus: kummallista, kuinka se ottaa askelensa, tai tähän tapaan: Sepä on norja ja sorja, ja soma ja reipas, kuin meidän kolmivuotias varsamme; tai näin: Korealtapa näyttää, kuinka sen vyötäiset taipuvat maitojukon alla. Mutta enempää ei. Pois mielestä semmoiset ajatukset! Tuo sukupuoli saa vaan aikaan levottomuutta, ajan hukkaa ja häpeätä.
Mutta pariin kolmeen kertaan lankesi hän taas, molemmat kerrat sunnuntaina. Hän oli ollut koko iltapäivän toimetonna ja oli illemmalla yksikseen lähtenyt ulos pelloille. Siellä hän ei ollut osannut hillitä ajatuksiaan, ne olivat lähteä vilistäneet hiekkatyttöön. Hän eli mielikuvituksissaan uudelleen taaskin kaiken, hän joutui niin uniensa valtaan, näki niin elävästi hänen nuoren voimakkaan vartalonsa ja hänen rauhalliset silmänsä ja kuuli hänen syvän äänensä, ettei hän havahtunut ennenkuin yht'äkkiä kuuli oman äänensä ja havaitsi, että hän nopeasti ja ripeästi puheli hänelle. Hän nojasi aitaa vastaan, eikä tiennyt kuinka hän oli tullut siihen. Silloin ravisti hän itsensä hereille taas, ja verensä nousi päähän. Lopun iltaa oli hän levoton. Hän otti hevosen ja lähti ratsastamaan ulos varsoja katsomaan, jotka olivat laitumella takamailla; palasi takaisin taaskin ja meni puutarhaan ja kävi siellä puulta puulle, kosketteli kädellään puiden runkoja, ja kaapi sammalta niiden kuorilta, tai tuijoitteli ylös lehvistöihin ja hymyili ja tunsi taaskin itsensä onnettomaksi, ja tahtoi jotakin, josta hän ei tietänyt, mitä se oli, häpesi itseään ja olisi mielellään lähtenyt avaraan maailmaan, jonnekin kirjavaan elämään, työhön ja taisteluun, vapahtuakseen siitä, joka nyt sai hänet niin haikeasti levottomaksi.
Ja sitte, yöllä, tapahtuiko se unissa vai valveilla, tuli tyttö hänen luokseen huoneeseen koko norjassa terveessä kauneudessaan semmoisena kuin hän oli kumartunut häntä kohden pöydässä vastapäätä häntä, yhtä lähellä häntä kuin silloinkin, ja oli armas ja hellä ja sanoi että hän kaipasi häntä niin. Silloin suuteli hän häntä, niin pitkään ja tulisesti, aina rakkaammin ja kuumemmin, kunnes liikutuksensa herätti hänen. Silloin häpesi hän kovasti. Kulki päivät pitkät synkkänä työssään, ei puhunut sanaakaan, ja oli tyly varsinkin Elsbelle.
Eräänä päivänä, kun hän oli vienyt kaupunkiin kuormallisen viljaa ja asteli katua matkalla kaupanvälittäjän luokse, näki hän erään paperikaupan ikkunassa noin käden kokoisen kuvan, joka esitti kahta naista, jotka istuivat kahdenpuolen jotakin marmorilähdettä, toinen vasemmalla toinen oikealla. Molemmat olivat kookkaat ja voimakasrakenteiset, ja silläkin joka oli melkein alaston, oli hienot ja ystävälliset kasvot. Naisissa oli jotain ylhäistä ja ylimyksellistä, eikä hän käsittänyt, kuinka ne olivat johtuneet antamaan kuvata itsensä noin. Alla seisoi latinalaisilla kirjaimilla: Taivaallinen ja maallinen rakkaus, Tizianilta. Hän seisoi kauan ja katseli sitä, viimein lähti hän päättävästi ja astui kauppaan sisään, mutta tuli kovasti hämilleen, kun siellä tapasi nuoren naisen, joka kysyi mitä hän halusi. Hän tekeysi kopeaksi ja huolettomaksi ja osoitti piiskanvarrellaan kuvaa, ja sai sen muutamasta markasta. Hän kätki sen kuin suuren aarteen ikään huolellisesti takkinsa ja liivinsä väliin ja toi sen kotiin ja kätki sen alimmaksi kirstun pohjalle; sunnuntai-iltapäivin, kun hän istui poltellen ja mietiskellen, otti hän sen sieltä esiin ja pani eteensä kirstun kannalle vastapäätä itseään, ja katseli sitä sitte pitkät ajat, ja piti aina hyvää huolta siitä ettei kukaan pääsisi hänen salaisuutensa perille.
Vaikeammaksi kuin naisten kanssa, kävi Jörnille saada välit selville maailman kanssa. Ei ole niinkään helppoa irtautua maailmasta: kääntyy ympäri: siinä on maailma edessä; kääntyy uudestaan: siinä se vieläkin on. Sulkee silmänsä: kuulee sen humun ja hälinän: pitää korvistaan: silloin tekee se silmäimme edessä temppujaan ja tepastuksiaan. Täytyy ottaa suhde siihen, täytyy pysyä rauhassa sen kanssa tai alkaa taistelu. Hän, ikäisenään ja silloisessa mielentilassaan, sen lisäksi suvusta, joka ammoisista ajoista oli kuulu riidanhaluisuudestaan, hän alkoi taistella: "Rouva Maailma! Vanha sinä olet ja ruma! Nurinkurista ja kiperää on sinussa kaikki, kiireestä kantapäähän. Minä olen Jörn Uhl Wentorffista…" Hän rypisti silmäkulmansa Inka tiukkaan, siksipä ei hän nähnytkään maailman suuria ihmeitä; hän nosti nenänsä liika korkealle, siksipä ei hän huomannutkaan maailman suurta ihanuutta.
Eipä ollut mitään maailmassa, josta ei Jörn Uhl olisi ollut selvillä, kaikesta, mateli se sitte tai lensi, hynyili tai suri, kantoi takkia tai hametta, kaikesta, on se sitte pyöreätä tai kulmikasta, oli hänellä oikea ja ankara mielipiteensä. Siksipä näkikin hän selvästi, ettei hänellä ollut sijaa maailmassa. Puhdas pesäero hänen ja maailman välillä: se oli selvä juttu. Niinpä päätti hän jäädä rengiksi tänne tämän kamarinsa ja Uhlin takapihan suojaan, päätti jäädä palvelemaan ensin isäänsä ja sitte veljiään, mutta palkan hän päätti kantaa. Sen minkä hän siten ansaitsisi, sen sijoittaisi hän kaupungin säästöpankkiin, josta oli kuullut, että se oli ihan varma. Sitte, vanhennettuaan renkinä ostaisi hän säästöillään pienen yksinäisen talon ja asettuisi sinne Wietenin kanssa kauas maailman touhusta ja asuisi siellä kuolemaansa saakka. Niinpä hän samalla kertaa saisi sekä vältetyksi maailmaa sekä myöskin uhitelluksi sitä.
Kun ei maailma nyt siis kaikkine luonnollisine ja ihmisellisine järjestyksineen saanut Jörn Uhlin tunnustusta, niin täytyipä hänen silmissään siis sen, joka oli luonut taivaan ja maan, joutua pahaan välikäteen.
Kirkossa hän kyllä kävi. Hän alkoi käydä siellä jo puoli vuotta sitte, hän oli nimittäin huomannut, että ainoastaan säästeliäät, raittiit ja jonkun verran vanhanaikuiset ihmiset kävivät kirkossa, ja hän oli vakaasti päättänyt tulla juuri semmoiseksi. Vanha Dreyer kävi kirkossa, hän joka oli alkanut renkinä ja nyt oli varakas mies. Vanha Klempner Reder kävi kirkossa. Häntä pidettiin kyllä kovasydämisenä ja itarana, mutta häntä suositteli se, että hän yhä käytti samaa takkia, jossa hän viisikymmentä vuotta sitte oli ensi kertaa ollut ripillä. Kävi siellä Tuomas Lucht'in vaimokin, hän, joka aina lähti yhteisestä makuuhuoneesta, jossa hän oli lapsineen, kun miehensä palasi juomasta ja pelaamasta, hän istui siellä kirkossa joka sunnuntai huulet yhteenpuristettuina ja ankarakasvoisena perhepenkissään. Nämä ja heidänkaltaisensa, kunnioitettavia ja säästeliäitä ihmisiä, kaikki ne kävivät kirkossa. Mutta nuoret ja hurjaluontoisemmat ja koreilijat, ne eivät siellä käyneet.