Jörn Uhl kävi kirkossa, koska hän tahtoi olla säännöllinen elämässään, ja semmoiseksi jäädä. Hän tahtoi ulkonaisestikin näyttää sen, ja siksi kävi hän kirkossa.
Hän kävi kirkossa ja piti menoja yksitoikkoisina siellä. Ensinnäkin loukkasi häntä se, eikä hän ollenkaan osannut mukautua siihen, että sama mies, joka saarnasi siellä jo toista vuotta, oli koko paikkakunnalla tunnettu suurena juomarina ja hartaana kortinpelaajana. Dreyer oli kyllä sanonut: "Eihän asia riipu miehestä, Jörn, ja hänen elämäntavoistaan, vaan siitä, että hän puhuu puhdasta Jumalan sanaa." Tämä ei tahtonut mennä Jörn Uhlin päähän. Mutta huolimatta siitäkään, niin ei koko se puhdas oppikaan, jota tuo pienenläntä pyylevä mies siellä julisti, ollenkaan tahtonut mennä Jörn Uhliin. Siinähän uudestaan ja uudestaan sanottiin: "Kaikki meidän tekomme ja aivotuksemme ovat pahat hamasta lapsuudesta asti", tai: "Se joka luottaa omaan elämäänsä ja omiin töihinsä, hän joutuu iäiseen kadotukseen", tai: "Ylistetty olkoon Pyhä Kolmiyhteys ijankaikkisesta ijankaikkiseen", tai näin: "Jos uskot vaan, niin tulet autuaaksi." Semmoinen oli niiden kaikkien saarnojen sisältö.
Jörn Uhl istui ja kuunteli tarkasti sitä, mutta ei voinut ollenkaan keksiä, mitä tämmöisillä opeilla oli tekemistä hurjan elämän kanssa kylässä ja hänen omien aurojensa ja karhiensa kanssa. Hän kummeksi itsekseen, että Jumalan sana oli niin tuiki epäkäytöllistä. Hänen mielestään olisi sen pitänyt värssy värssyltä kuulua tähän tapaan: "Se isäntä, joka ei kitke rikkaruohoja pellostaan, se ei tule autuaaksi. Hän joka ahkeralla työllä ja kunniallisella raittiilla elämällä saa omaisuutensa karttumaan kahdenkertaiseksi, hän pääsee taivaaseen." "Jokaisesta illasta, jonka nuori mies istuu kapakassa, kadottaa hän yhden vuoden autuusajastaan" j.n.e. Siihen tapaan olisi hän raamatun laatinut.
Toisinaan, kun tuo pienenläntä pappi alttariltaan tai saarnastuoliltaan laulavalla, nuotikkaalla äänellä luki määrätyt raamatun kohdat, tuntui Jörn Uhlista kuin kuulisi hän jotain aivan toista, kuin mitä pappi sitte saarnassaan puhui. Hänellä oli sama tunne kuin ihmisellä, joka makaa metsänrannassa, ja jonka ympärillä linnut ja hyönteiset surisevat ja hyrisevät, ja joka kaukaa metsästä kuulee täys- ja runsas- ja kirkasvetisen lähteen solisevan. Mutta nuorekkaan epäitsenäinen kun oli vielä ja sisällisesti hidasajatuksinen ei hänelle tullut mieleen kerran itse lukea Mateusta tai Markusta ja tutkia, salaisiko ehkä tuo papin typykkä jonkun evankeliumikohdan, tai ehkä väärensikin jonkun toisen.
"Istu aina samassa penkissä", oli Dreyer-ukko sanonut. "Jo kuusikymmentä vuotta istun minä joka sunnuntai omalla paikallani kolmannessa penkkirivissä, lukuunottamatta niitä kahta vuotta, joina olin sodassa tanskalaisia vastaan."
Niinpä istuikin Jörn Uhl joka sunnuntai samalla paikallaan.
Ja niinpä oli kuin olikin siten, että Jörn Uhl piti Jumalaa ainoastaan sentähden jommoisessakin arvossa, että siinä oli jotakin vanhanaikuista.
* * * * *
Syksyllä seuraavana vuonna tapahtui sentään jotakin, joka laskeusi kuin sulattavana kasteena hänen sisäiselle elämälleen. Ja hyvä se olikin. Sillä hän oli vaarassa kokonaan kuivua ikäänkuin nuori laidunmaa kun huhtikuussa on neljä viikkoa yhtäpäätä puhaltanut itätuuli.
Niihin aikoihin, kun pellot tyhjenevät viljastaan, villiytyivät muutamat metsästyskoirat, joiden isännät juopottelivat liiaksi, eivätkä muutenkaan olisi pystyneet edes eläintä kasvattamaan. Niinpä kuluttivat koirat aikansa ulkona pelloilla, isännät kapakoissa.