Pian tuli tietoon, että oli revelty lampaita ja kanatarhoja hävitetty. Työväen lapset, joiden täytyi mennä kouluun kirkkotietä myöten, alkoivat tämän matkansa aina pelokkaina. Joku niistä palasi hengästyneenä ja aivan säikähdyksissään kylään takaisinkin ja väitti että koirat käsittivät häntä. Ei tehty sentään mitään pahan ehkäisemiseksi, sillä koirain omistajat naureskelivat vaan; ja kukaan muita ei tohtinut ryhtyä toimiin heitä vastaan he kun olivat kylän varakkaimpia miehiä ja istuivat pankin johtokunnassa ja voivat kostaa niin hyvän kuin pahankin. Tapahtuipa sitte kerran muutamana sunnuntaiaamuna, kun Kampin lapset kulkivat kirkkotietä, että he näkivät koirien ahdistavan erään Kampin rengin vasikkaa. Rengin lapset rupesivat itkemään ja vaikertelemaan että heillä oli vaan se ainoa vasikka, ja koettivat saada pari suurempaa poikaa kanssaan koiria hätyyttämään. Mutta nämä pelkäsivät. Silloin lähtivät molemmat pienet hädissään yksin koiria vastaan, he kun lapsellisessa ymmärtämättömyydessään ehkä pelkäsivät saavansa vanhemmiltaan toruakin, jos eivät pelastaisi vasikkaa. Mutta kun lapset, peloissaan nyyhkyen tulivat lähemmäksi, eivät koirat väistyneeetkään, vaan rupesivat hätyyttämään pientä tyttöäkin, joka pyrki vasikan luoksi ja hosui käsillään ja huusi taukoamatta: "Minun vasikkani, minun vasikkani." Silloin haihtui suurempien poikien viimeinenkin rohkeus ja he lähtivät huutaen juoksemaan kylää kohden, jonne oli pitkä matka. Molemmat lapset jäivät nyt yksin ja koirat rupesivat tekemään leikkiään niiden kanssa. Ne kyyristyivät maahan, hypähtivät ylös, hypähtivät takaisin taas ja kyyristyivät maahan, repivät lapsia vaatteista, toinen lapsista kaatuikin ja olipa jo hyvin lähellä kamala tapaturma.
Osui silloin, että Jörn Uhl, sunnuntaipuvussaan tuli mustevasta papumaasta esiin siihen ja näki, mitä tapahtui. Hän puri hammastaan ja ajatteli: "niitä kirottuja! Näin kauas on nyt päästy: koirat repivät kylän lapsia." Hänen kasvonsa mustenivat vihasta, ja silmänsä leimuivat. Kolmella pitkällä harppauksella oli hän paikalla. Toinen koirista lähti pakoon, toinen taas, joka vimmoissaan, niskakarvat pystyssä, jäi paikalleen, sai kylkeensä saappaankärjestä aika potkun. Ulvahtaen karasi se vaahtoavin suin Jörn Uhlin kimppuun, joka oli kumartunut lasta kohden. Juuri kun hänen piti nostaa se, kohtasi häntä koiran hyökkäys, ja kun hän ei ollut missään varmassa asennossa, vaipui hän koiran painon alla polvilleen. Suurella jänterällä kädellään tarttui hän lujasti koiraan ja rutisti sitä rintaansa vastaan ja sai hädin tuskin torjutuksi sen kurkustaan, johon se vimmatusti ponnistellen, kamalasti vääntynein ruumiin ja paljain kuolaisin kidoin tavoitteli. Vaivoin, ja liituvalkeana kasvoiltaan onnistui hänen pysytellä pystyssä. Mutta kun hän oli päässyt lujasti ja varmasti polvilleen, kirkasi hän hurjistuneesta ja kovasti, kokosi koko nuoren voimansa, otti eläintä kurkusta, kumartui ja mursi vihassaan sen selkärangan.
Siitä teosta puhuttiin monta vuotta jälkeenkin vielä. Hän itsekin myöhempinä vuosinaan, kun onnellisemmat olosuhteet sallivat hänen luonteensa ystävällisemmän, Thiesseniläisemmän puolen tulla näkyviin, puhui mielluummin tästä tapauksesta papusängen vieressä kirkkotiellä, jolloin hän mursi selkärangan koiralta, joka hätyytti pientä lasta, kuin eräästä toisesta päivästä, jolloin hän seisoi kumartuneena lavetin ylitse ja sinkautteli särmikkäitä rautamöhkäleitä ihmisiä vastaan, jotka, kuten hän hiljemmällä äänellä lisäsi "eivät olleet tehneet mitään minua itseäni vastaan, ja jotka eivät myöskään olleet pahempiakaan kuin minä."
Kun tapaus seuraavana päivänä koululasten kautta tuli tiedoksi talossa, huomasi hän hyvästi että isopiika katseli ihmetyksellä häntä. Renki puolestaan kertoi että lapset välitunneilla kiivaasti väittelivät siitä, kuinka hän oli ollut polvillaan ja työntänyt kädellään ja että kaikkialla näki lapsiryhmiä, joista yksi aina oli polvillaan ja näytti, kuinka hän oli tarttunut koiraan. Olipa opettajan itse täytynyt mennä pelastamaan kellervä hallinsakin poikain kynsistä.
Kahdeksan päivää myöhemmin kävi hän taas tietä peltojen ylitse tehden matkaa kirkolle, ja sattui tulemaan yhteen Kampin lasten kanssa, jotka myöskin olivat kirkkomatkalla. Nämä astuivat puoleen käytäväkiviltä ruoholle ja katselivat häntä. Mutta tyttönen, jonka hän oli pelastanut, kohotti mykkänä kättään hänelle ja pisti sen hänen pivoonsa ja lähti sitte juosta sipsuttelemaan hänen rinnallaan kirkonmäelle asti aivan äänetönnä. Hän meni sisään ja kuunteli saarnaa, jossa puhuttiin uskosta, ja siitä että niin sanotut hyvät työt ja niinsanottu kunniallinen elämä useasti ovat varsin epäiltävää "ulkokultaisuutta."
Kun hän astui kirkosta, tuli hänen jäljissään juoksujalkaa räätäli Rose, joka kuului hiljaisiin maassa. Hän astua tepsutteli Jörn Uhlin rinnalla, hän oli nimittäin jo vanha mies, puheli ilmoista hiukan, vaikeni taaskin ja rupesi hämillisellä tavallaan pehmeillä sormillaan silittämään hänen takkinsa ja liivinsä rintaa, kuten räätäli ainakin.
"Tuo takkisi minulle, Jörn", virkkoi hän, "Koira on pahasti repinyt sitä: minä paikkaan sen silkillä. Minä teen sen ilmaiseksi, Jörn… Mutta, Jörn, mitähän minun vielä piti sanoa? Eipä riipu takista, riippuu sydämestä takin alla, sen täytyy kuulua Jumalalle."
Jörn Uhl joutui hämilleen. Milloinkahan puhuu näillä mailla maallikko ihminen niistä asioista? Papin asia, kun hän seisoo saarnastuolissaan, on puhua Jumalasta ja sielusta.
"Tahdoin vaan joutua lapsille avuksi", sanoi Jörn Uhl, "olin vimmoissani noille koirariiviöille."
"Sinun pitää tehdä kaikki sentähden että Jumala tahtoo niin, Jumalaa teollasi palvellaksesi."