"Se on selvää", sanoi Jörn Uhl.
"Näetkö nyt?" sanoi vanhus. "Tuo takkisi huomenna minulle, minä korjaan sen ilmaiseksi."
Hän nyökäytti päätään moneen kertaan, ja lähti, yhä nyökyttäen päätään.
Yht'äkkiä heräsi Jörn Uhlissa ajatus: "Kysyppäs koetteeksi häneltä, mitä hän ajattelee saarnoista, joita tuo tuolla sisällä pitää." Hän kääntyi ympäri. Mutta ukko meni jo juoksujalkaa ja katosi puun taakse kirkkotarhan kulmassa.
Kun Älypää Wieten seuraavana aamuna tuli noutamaan pukua, tapansa mukaan harjatakseen sen, kertoi hän hänelle, että ukko oli luvannut korjata sen ja vieläpä ilmaiseksi.
"Sepäs on kummallinen pyhimys", vastasi Wieten. "Mistä hän puheli?"
Jörn Uhl katseli ajatuksissaan eteensä. "Oli hiukan hätäistä siellä kirkonkulmassa. Mutta jos ymmärsin oikein häntä, niin sanoi hän, että olisi kauneinta, jos jokainen lakaisisi lähimmäisensä porstuan edustan!"
"Mokomaakin pyhimystä! Jumala varjelkoon, Jörn. Ukko menee ihan sekaisin vielä."
"Noh", virkkoi Jörn, "miksikä niinkään? Hän on ahkera ja raitis, kukaan ihminen ei voi sanoa hänestä mitään pahaa; hän on aina tyytyväinen ja aina iloinen ja tiedäthän sinä, että hän teki ilmaiseksi ripilläkäyntipuvun pikku Dierksenille."
"Niin, entäs sitte? Onko hän saanut yhtään groschenia kokoon? Tekee työtä kaiket päivät. Onko hänellä mitään?" Hän antoi Jörnille nyytin ja sanoi: "Laita itsesi matkalle nyt takkinesi!" Jörn lähti kyökistä.