Valkoiset teltit… Siellä juoksee ihmisiä. Tuhansia liikkuu siellä edes ja takaisin, peittyvät savuun.
Pjj… jj… juu… juu… Viuhuu ja viheltää, hiljenee siellä täällä, paisuu.
"Tyyninä, pojat! Kun kuulette sen, on se jo ohitse."
Jotakin lentää kimakasti vinkuen siihen, kimmahtaa kipeästi pyörästä ja kätkeytyy lyhyellä kihahtavalla äänellä aisahevosen kylkeen. Tämä vavahtaa ja kaatuu kyljelleen. Ajaja katsahtaa siihen vihastuneesti. "Mitä kaikkea tuommoinen keksiikään ruveta venkkuroimaan?!.".. Pjjuu… Hänen vihastuksensa on haihtunut. Hän nostaa pitkävetoisesti huutaen kätensä, ikäänkuin olisi joku teräväkärkisellä seipäällä syösnyt häntä selkään, hän vetää selkänsä koukkuun ja kaatuu taaksepäin pystyyn hypähtävältä hevoseltaan.
Jörn Uhl kääntää päätään ja katsahtaa luutnantti Hax'iin, joka juuri on sanonut jotakin, mutta sitä ei voi tähdätä, On meteliä ja hälinää, särähtelee ja jyrähtelee.
Ei tarvitsekaan. Hän ymmärtää jo.
"Kanuunaa eteenpäin! Kanuunaa eteenpäin!" Yks' kaks' kädet pyörän puoliin.
Granaatteja käsiin… latausläpi on auki.
"Tshuu… uu."
Hyttyset tuolla koettavat pistää, tuolla edessä: tuo pitkä valkea juova. Mutt' ei ole aikaa… ei ole aikaa nyt. Meidän täytyy torjua päältämme nuo jyrähtelijät tuolta… tuolta kukkuloilta.