Ilta tulee.
Ja kun tulee hiljaisempaa… kuuluu kaivannoista ja pensakoista: "Auttakaa minua… oi… auttakaa toki." Ja kukkulalta käsin: "Je prie… ma mère… pitie." Ja kuivuneen puron uomasta: "Niin jano… niin jano… äitini." Hiljenee.
He metsänrannalla astuvat hevosiltaan ja kanuunoiltaan.
"Äitini antoi minulle pahimman hädän varalle paketin povitaskuun"… sanoo luutnantti… "mutta nyt en saa nostetuksi kättäni."
Silloin otti Jörn Uhl sen hänen taskustaan ja antoi sen hänelle, ja tämä tarjosi hänelle toista puolta siitä.
Aisahevonen oli menettänyt liinanöhtätupponsa. Veri virtasi taas haavoista. Jörn Uhl hypähti ylös ja tempasi sen puoleen. Se kaatui. Luutnantti, verenvuodosta heikkona, istuutui lavetille, Fiete Krey heittäytyi pitkäkseen ruohikkoon.
"Lohmann, lähdeppäs! Mene katsomaan, missä toiset ovat."
Tämä laski pyyhkimensä, jonka hän taas oli ottanut käteensä, paikalleen ja katosi metsään.
"Oi", sanoi luutnantti, "antakaa minulle yksi ainoa kulaus. Annoin pulloni pitkälle Juhalle, se tyhjensi sen yhdellä vedolla." Hän sanoi muutoin aina: "Herra luutnantti Hax", mutta nyt hän sanoi: "pitkä Juha." "Näettekö, herra luutnantti?" sanoi Fiete Krey, "tuolta tulee eräs toispuolelainen!"
Eräs soturi väljissä punaisissa housuissa ja lyhyessä sinisessä takissa läheni hitaasti nilkuttaen. Hän oli kiinnittänyt miekkansa tueksi murtuneelle säärelleen ja sitonut sen kiinni hihnalla. Mutta jalka luiskahti syrjään ja hän vaikeroitsi ääneen.