"Neiti Grethe on näetten minun morsiameni", sanoi nuorukainen. "Me menimme kihloihin, kun erosimme; siitä on jo pitkä aika."
"Niin", sanoi Jörn Uhl, "siitä on pitkä aika."
"Siitä on kolme viikkoa, luulemma", sanoi Fiete Krey.
Silloin puistivat he kaikki päätään.
"Kolme viikkoa?… Se ei ole mahdollista."
"Kolme viikkoako sitten minä vielä leikkasin silppua lehmille?"
"Ääretön aika siitä jo on… enemmän kuin seitsemän vuotta."
Niin oli pitkä matka, vaivaloinen marssi ja tämä kamala päivä kokonaan vallannut heidän aivonsa, ja työntänyt kaiken muun ikäänkuin äärettömiin sinerviin etäisyyksiin.
He tapasivat todellakin eräässä metsän notkelmassa toiset patteriat.
Ja taaskaan ei ollut mitään lepoa.
Olipa siellä työtä, siellä Bois de la Cussè metsän rannalla tänä yönä, koko yön! Ja kun aamu rupesi punertamaan, silloin seisoi neljäkymmentä kanuunaa rinnakkain, kuten Loherkankaalla; kaksi oli joutunut vihollisten käsiin. Taaskin seisoivat hevoset ja miehistö, joita oli täydennetty varajoukoista, noiden mustien putkien vierellä, valmiina aamun koitteessa taaskin lähtemään tuolle samalle kellahtavalle, pien'kiviselle kentälle, joka hevosten ja rattaiden tallaamana ja granaattien pilhoomana oli kirjavanaan ruumiista ja punervista verilätäköistä, särkyneistä valjaista, murskauneista aseista ja puun sirpaleista.