Mutta vihollista ei kuulunut. Vihollinen ei enää ollut mikään hyökkäykseen kyyristäyvä kiljuva tiikeri. Se oli nyt kuin sidottu härkä, joka ähkyen tonkii sarvillaan maata.
* * * * *
Aamupäivällä lähetettiin Jörn Uhl tiedustelemaan muutamia haavotettuja. Kauan etsittyään löysi hän viimein luutnantti Haxin, joka täydessä kuumeessa makasi levätissään.
"Äiti kävi täällä juuri", sanoi hän. "Hän sanoi, ett'en aina saa juosta niin, että tulen näin kuumaksi. 'Sinä pahankurinen poika!' sanoi hän ja antoi korvapuustin minulle. Niin tekee hän aina, leikillään, kun juoksen noin hupakosti. Silloin nauran minä ja menen peilille ja sanon: 'Kas nyt, nyt ovat poskipäät punaisemmat vielä'. Mutta täällähän ei ole mitään peiliä. Ja kummoiselta täällä muutoinkin näyttää! Kuulkaa te, pitäisihän pitää toki siivoa yllä… Oh, tekö se olette, Uhl… Sepä oli paha päivä, ja luulenpa, että sain kyllikseni."
"Herra luutnantti… eihän niin pahasti ole…"
"Ilma on niin kuuma, ett'ei sitä voi mikään hengittää, varsinkin, kun täytyy näin juosta. Mutta sanokaas, miks'ette te juokse? Te olette aina niin jäykkä ja levollinen… Oh, minä ymmärrän jo: tuo lähtee kyntämisestä… Näin tänään unissa saman punatukkaisen pojan, jonka kerran koiravaljakkoineen ajoin pihaltamme."
"Ette unissa, herra luutnantti. Hän oli todellakin patteriassa ja auttoi mukana."
"Kunnon mies. Silloin pihalla puristi hän kätensä kohta nyrkkiin ja koetti lyödä minua. Ei ollut kristillistä, mutta oli ihmisellistä."
"Ehkä kristillistäkin, herra luutnantti: jos vaan käy kaikkea pahaa vastaan."
"Oikein! Siten juuri: pahaa vastaan! Niin minäkin tahdon tehdä. Niin totta, kuin Jumala auttaa. Aina käsi nyrkissä ja päälle vaan, kuten tänään. Ja kun ei enää jaksa lyödä, silloin pitää sylkeä. Kristillinen ja ihmiselimen on aina yhtä ja samaa reikään että äiti saa huonoa kauraa Ahlbeker kankaalta. Kun pääsen kotiin, niin kynnänpä niin kauan kunnes olen jäseniltäni yhtä jäykkä kuin aliupseeri kuudennella 'kanuunalla'… mikä hänen nimensä nyt taas onkaan?"