"Uhl."
"Silloinpa tulee kaikki kuntoon; rakennan uuden rakennuksen, mutta voimistelutelineet pihalla saavat jäädä paikoilleen. Noh, ei siitä nyt sen pitempiä puheita. Kanuunoille!… Dose, mitä siinä seisot ja virnistelet. Kummasteletko, että olen näin puhelias? Sinun pitää taaskin mennä pitkälle Sott'ille palvelukseen, senkin junkkari. Noh, antakaa paukkua nyt… Eipä auta. Ranskalaiset ovat ripeitä poikia ja saavat rautaristin, ja me saamme hautaristin."
"Mitä määräätte patteriassa tehtäväksi, herra luutnantti?"
"Noh, älkää nyt aina ampuko minulle päin silmiä. Onko tuommoinen sopivata? 'No, vie sun kolme perkelettä', sanoo hän? Ampukaa nauriilla, sekin on tepsivämpää kuin patruunien loka, ja kapteeni Gleiser riisukoon kiiltosaappansa."
Hax ei voinut sietää kapteenia.
Jörn Uhl koetti hakea Geert Dose'akin, mutta ei löytänyt. Seuraavanakin päivänä meni hän ja haki häntä, mutta ei löytänyt vieläkään. Siellä makasi tuhansia kurjuudessaan.
Mutta kolmantena päivänä löysi hän hänet samasta huoneesta, jossa kapteeni Strandiger makasi, joka oli saanut kuulan läpi rinnan. Lääkärit eivät olleet kajonneet kumpaankaan. Olisi ollut nimittäin aivan turhaa.
Jörn Uhl seisoi suorana kapteenin edessä. Tämä katsoi häntä tiedottomasti suurilla kuumeisilla silmillään. Sinä tuhma, jäykkä Jörn Uhl! Sitte kumartui hän kuolettavasti haavoittuneen Dosen ylitse, joka lepäsi kosteilla punervilla oljillaan.
Geert Dose oli selvä ja levollinen. Hän tervehti silmillään. Hän tervehti samalla silmänvilauksella, jolla hän kerran muinoin Rendsburgin kasarmissa oli tahtonut sanoa: "Me, Jörn, me olemme sentään ainoat järkevät koko joukossa." Mutta nyt oli tosi edessä.
"Voinko tehdä jotakin hyväksesi, Geert?"