"Et, Jörn, minun täytyy kuolla täällä. Ihmettelen vaan että vielä olen elossa."
"Enkö voi tehdä mitään hyväksesi? Ovatko tuskasi suuret?"
"Tuskat? Selkä ei tunne mitään tuskia; sitä ei ole enää minulla. Tästä edestä rintaa myöten ylös kaulaan asti… mutta sekin on aivan yhdentekevää. Toivoisin vaan, että kerran vielä saisin olla isän ja äidin luona… Äiti laitti aina lauantaiksi puhtaan paidan, ja täällä täytyy minun maata näin… Löyhkää niin pahalle, Jörn."
"Puhdas ei ole minunkaan paitani, Geert; mutta on se parempi kuin sinun."
Hän heitti takin päältään, riisui paitansa ja tarttui haavoitetun yläruumiiseen. Silloin kirkahti tämä, päänsä horjahti taaksepäin ja hän oli kuollut. Jörn seisoi polviinsa asti verisissä oljissa.
Hän katseli kuollutta, ja sivulleen kapteenia, joka, pää vääntyneenä taaksepäin ja silmät selkoselällään, kamppaili hengittääkseen, ja häntä karmi ihmissuvun hirveät kärsimykset.
Kun hän palasi patterioille, oli Fiete Krey käynyt siellä ja lähtenyt pois taaskin. Vilhelm Lohmannia taas sidottiin par'aikaa kahdeksi tunniksi teilille, hän kun oli ollut juovuksissa kahdeksantenatoista päivänä. Lohdutukseksi oli hänelle sentään annettu viittauksia rautarististä, hän kun samana päivänä oli, lopulta palohaavaisin käsin, pyyhkinyt kanuunaansa samalla tapaa kuin Loherkankaallakin: yks' — ja — kaks'.
Tämmöinen oli Gravelotten päivä Wentorffin lapsille.
* * * * *
Tuli sitte leiriaika Metzin luona kosteine olkineen ja ilkeine löyhkineen. Syöpäläisiä summattomasti. Moni sairastui ja palasi kotiinsa. Jörn Uhl, hän pysyi terveenä, teki tehtävänsä ja ajatteli Uhlia, jossa par'aikaa tehtiin eloa, ja aura leikkasi peltoa.