Tuli sodan raskain aika: pitkät marssit Ranskan sisässä, ja marssien aikana taistelu taistelun jälkeen, koko talven. Tänään puuttui vettä, huomenna leipää, tänään tulta, huomenna ilmaa hengittääkseen, tänään huonetta, huomenna paitaa.
Ja joka päivä komennettiin seudun talonpoikia: "Tuohon pähkinäpuun alle! Kaiva hauta, paysan! C'est mon bon camarade, cochon!"
Jouduttiin niin pitkälle, että he sanoivat kapteenille: "Herra kapteeni, tästä kamalasta sodasta ei palaa yksikään meistä kotiin." Ja kapteeni astui syrjemmälle, seisoi kauan ja katseli itään päin kaukaisuuteen. "Ja ell'emme pian pääse kotiin, niin eihän meistä enää ole ihmisiin. Emmehän me sitte olla mitään ihmisiäkään enää. Olemme kuin likaisia eläimiä silloin." Hänen hiuksensa olivat harmenneet näinä kuukausina.
Jörn Uhl kulki mukana, piti kanuunaansa kirkkaana, piti miehiään kohtalaisessa kurissa ja ajatteli: "Ensi kynnöksi täytyy minun olla Uhlilla."
Alussa helmikuuta, muutamana sateisena iltana eräässä pienessä kaupungissa, kaivattiin aliupseeri Uhlia iltahuudossa. Yöpatrulli löysi hänet eräältä syrjäkadulta katuojasta. Kun he ottivat hänet keskelleen ja veivät sairashuoneeseen vaikerteli hän kuumesairaitten tapaan kaikista pikkuseikoista, kuten liasta takissaan ja siitä, että oli kadottanut lakkinsa. He toimittivat hänet vuoteelle ja lähtivät pois. Mutta kun sairaanhoitajat eivät vartioinneet häntä, nousi hän samana yönä ylös, varusti itsensä marssivalmiiksi ja palasi kadulle. Aamulla tavattiin hän raskaassa unessa, nojauneena erääseen muuriin. Hän saatettiin takaisin sairaalaan, jossa hän sitte makasi lavantaudissa. Häntä kiusasi se kuvitelma, että kanuunan uushopeainen tähtäin olisi joutunut kadoksiin ja että epäiltiin hänen, Jörn Uhlin pelkuruudesta kätkeneen sen, ett'ei hänen muka tarvitsisi mennä vihollista vastaan sitte enää. Tätä kiusaavaa unta kuletti sairas mukanaan satoja penikulmia. Se jätti hänet vasta kun hän Strassburgissa sairashuoneessa sai osakseen huolellisen hoidon.
VIIDESTOISTA LUKU.
Onnellinen sattuma johti että Fiete Krey jo maaliskuussa pääsi palveluksesta ja saatti tulla tervehtimään häntä sairaalaan ja ottaa hänet, joka jo oli melkein terve, mukanaan Hampuriin.
Jörn Uhl, pitkänä, kalpeana ja hiukan raukeana, Fiete Krey, lyhyempänä, nopea- ja ripeäkäyntisenä, silmät joka taholle tähystellen: semmoisina astelivat he Hampurin katuja kuluneissa univormuissaan, jotka he olivat saaneet kotimatkaa varten, ja etsivät yömajaa itselleen.
Kun he siinä käyvät, Jörn Uhl silmät maahan luotuina, Fiete Krey silmät vilkkuvina joka puolelle, tulee heitä vastaan kookas, somannäköinen, vaalea tyttö, parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan, kirja kainalossa, yksinkertaisesti ja siististi puettuna. Fiete Krey katsahtaa häneen ja katsahtaa taaskin; sillä on kasvoissaan nimittäin jotain erityistä, jotakin joka muistuttaa häntä Wodaninkankaasta ja Aulangosta. Omituisuus oli siinä että hänellä koko olennossaan, nivuksissaan ja silmissään oli jotakin ikäänkuin kirkasta ja lentämään lähtevää, ja että hänen arat harmaat silmänsä olivat hiukan vinosti kasvoissa, niin että ne näyttivät kuin juuri lentämään lähtevän kyyhkysen kohotettu siipipari.
Heidän välillään hypähtelee epävarma katse. Molemmat säpsähtävät;
Jörn Uhlkin nostaa silmänsä.