"Mutta minäpä sanon että siihen voi olla toisetkin syynsä."
"Minä sanon että syy on kuun."
Tyttö heitti häneen vihastuneen silmäyksen. "Niin kuin te kaiken tietäisitte! Enpä huutanutkaan unissani, olin aivan valveilla. Kolme vasikkaa oli päässyt ulos ja juoksivat ulkona heinässä. Näin ne selvästi kuunvalossa. Silloin huusin."
Jörn naurahti: "Kyllä ne ovat olleet kuuvasikoita."
"Niinkö? Enpä usko. Sillä laitoin ne aamusti itse sisään, ja silloin näin että läävän ovi oli auki. Luulenpa että renki on viime yönä ollut ulkona kosiomatkoilla. Sinä aina olet tuommoinen pitkäsilmäinen ja tähystelevä ja sekoitat nenäsi kaikkeen: kummastelen, ett'et sinä sitä ole huomannut."
"Sinutteletko sinä minua?"
"Sinäkin minua. Olenhan melkein yhtä suuri kuin sinäkin, etkä sinäkään mikään kreivi ole ja yhtä järkevä minä olen kuin sinäkin." Tyttö nosti päätään jotenkin koppavasti ja kun hän tempasi kirjan ikkunapenkiltä, ikäänkuin olisi se tulessa siinä, näki Jörn hänen silmänsä olevan ilmiliekissä.
"Varo, varo itseäsi kuulta!" sanoi hän. "Muuten saat taas tänä yönä paimentaa vasikkoja."
Hän oli noussut seisomaan, mutta ei toki tohtinut kajota häneen. He katselivat sentään kumpikin toisiaan, ja huomasivat kumpikin, kuinka oli toisen laita. Jörnin silmissä oli taaskin sama katse, joka niissä jo aamusti kerran oli ollut, oli voitonvarma ylimielinen katse, joka tahtoi ikäänkuin sanoa: "Tiedänpä suunnilleen mitenkä tuommoinen tytön vihastus on selitettävä." Tytön silmät taas sanoivat: "Olen liika ylpeä pitääkseni sinusta. Oi, minä pidän sinusta niin." Tyttö lähti hitaasti huoneen hämärään, ikäänkuin tahtoisi hän antaa aikaa hänelle sanoa vielä jotakin tai ottaa hänet kiinni. Mutta Jörn oli liika saamaton semmoiseen ja nauroi hämillään.
Tuli yö.