Oli ihmeellinen hiljainen yö. Puista kuului pisartelua vielä, ikäänkuin hiljaista lapsen itkua, kun se illalla makaa yksin vuoteessaan ja tuntee itsensä jätetyksi yksin ja pelkää. Taivaanrannalla välähteli keveästi, ikäänkuin astuisi joku äiti kynttilä kädessä kamariin katsomaan, joko lapset nukkuvat. Humusi hiljainen tuuli, ikäänkuin jonkun äidin kehtolaulu lapselleen. Lisäksi loisti kuu melkein täytenä, ainoastaan hiukan enää kapeana kasvoiltaan, ja tähdet koko taivaalla heittivät tuhansia kultapeitsiä maata kohden, niin että kaikki maan päällä kyykistyi ja vartoi hiljaa. Itse ihmisetkin, jotka sattuivat kulkemaan tietä, puhuivat hiljaa.
Jörn Uhl oli istuutunut alas ja nousi seisomaan taas. "Lähdenpä tästä kerran tähystelemään kuutakin taas. On erinomaisen kirkasta nyt."
Hän otti miehenkorkuiset telineensä, jotka hän itse oli laittanut, ja kaukoputken kirstusta. Nyt hänellä oli entisen vanhan lommoisen kaukoputken sijasta komea yötähystin kolmen ja puolen tuuman vahvuisella suurennuslasilla. Professori kimnaasissa, joka oli kuullut nuoren isännän tähtitieteellisistä harrastuksista, oli kerran tehnyt matkan hänen luokseen, ja oli sitte toimittanut hänelle tämän putken. Se oli ensimäinen ja ainoa ylellisyystavara, jonka hän oli hankkinut.
Kun hän mahdollisimman hiljaa hiipi keskivälikköä, oli Lenan kammarin ovi vielä auki ja tyttö astui kynnykselle ja nojasi ovenpieltä vastaan.
"Vieläkö sinä ylhäällä olet?" kysyi Jörn neuvottomana.
Tyttö vastasi: "Eihän vielä ole myöhäistä."
"Taivas on niin kirkas: lähden tästä tahtiakin katsomaan taas kerran.
Jos haluat, niin tule mukaan."
Tyttö jäi ensin seisomaan, mutta sitte kuuli hän, kuinka hän tuli jäljissä.
Hän pystytti kolmijalan ruohostolle ja sanoi: "Sunnuntai-iltapäivällä olisi sinun pitänyt olla katsomassa, silloin oli putkeni edessä kuu ja kauniita tähtiä."
"Oh, mitä sinä puhelet! Iltapäivällä? Ovatko tähdet sitte päivisinkin taivaalla?"