"Luonnollisesti, tyttöseni! Missä sitte?"
"Oh… sitä en minä ole ajatellut. Luulin vaan, että ne ovat kuin yövartiat, öisin matkoilla ja päivisin vuoteessa."
Jörn Uhl pudisti päätään vahvasti: "Ovat sinullakin meiningit!…
Oletko oikein tosissasi luullut niin?"
"Olen", vastasi hän. "Älä sen vuoksi niin kummissasi katso minua, kyllä minä oikein totta olen niin luullut."
Mutta Jörn ei sentään uskonut häntä. Sillä oli aina jotain niin veitikkamaista silmäkulmissa, silloinkin kun se oli totinen.
Hän tähysteli taivaalle ja suuntasi putken ja katsoi sen läpi, suuntasi sen tarkkaan ja sanoi sitte pidätetyllä äänellä: "Katso nyt."
Tyttö asettui niin taitamattomasti, että Jörn laski kätensä hänen olalleen ja kysyi: "Näetkö mitään."
"O", sanoi hän. "Näen… minä näen… suuren talonpoikaistalon, joka palaa. Sillä on olkikatto. O… kaikki palaa; katto on ilmiliekissä. Säkenet leiskuvat. Se on oikea vanha dithmarskilainen talonpoikaistalo… Oi, mutta oikein totta! Enpä ole koskaan luullut, että tähdissä asuu talonpoikia."
"Noh", sanoi Jörn. "Riittää jo! Mutta tyttöseni!… sinä joko et ole oikein viisas tai olet sinä aika velikulta."
"Mitä nyt taas?" sanoi tyttö ja katsahti kummastuneena häneen.