"Sinulla on liika vilkas mielikuvitus", sanoi Jörn vakaana, "se ei ole eduksi tieteitä harjoittaessa… No, näetkö mitään muuta?"
"Minä näen… näen… syrjässä talosta on lauta-aita, se on hämärässä; palava talo on nimittäin taampana. Mutta palavaan välikköön näen syvälle. Kolme neljä lyhdettä on jo pudonnut ullakolta ja makaavat ilmivalkeassa välikön lattialla. Voi, kuinka kamalaa! Näytä minulle joku toinen talo, joka ei pala… Näytä minulle joku talo, kuule, näytä semmoinen talo, jossa juuri laskevat vasikkoja navetasta."
Jörn nauroi iloisesti. "Senkin veitikka", sanoi hän, "tahtoisit kai vielä nähdä jakkarasikin taivaalla, vai kuinka? Noin, korkealla pään ylitse."
"Sinun olisi pitänyt saada jakkarasta! Sitä päivää en anna sinulle anteeksi… kuule, enkä sitäkään, kuinka sinä katselit minua! Usko se!"
Jörn ei koskaan vielä ollut antanut kenenkään ottaa osaa tutkimuksiinsa. Nyt ihmetteli hän hänen kummastustaan ja oli iloinen siitä ja hänen riemustaan. "Tuommoista et odottanut, vai? Niin, näet sä! Tuo, jonka nyt näit, on eräs sumutähti, sen nimi on Orion. Ymmärrätkö, semmoinen tähti, joka vielä on vapaana."
Tyttö virkkoi syvään hengittäen: "Nyt käsitän minä hyvin, että sinä olet niin huvitettu tästä."
Jörn nyökäytti päätään ja sanoi: "Kun puhut noin viisaasti, niin saat nähdä kuunkin vielä. Odotas hiukan."
"Jo sinä nyt olet, aivan kuin olisi kaikki tuo — tuolla ylhäällä sinun lahjoitettavinasi. Tänne kuu!"
Jörn suuntasi putken, ja otti tyttöä taas käsivarresta, ikäänkuin olisi hän avuton lapsi.
Nyt joutui tyttö vallan kummiinsa: "Mutta mitä tämä on? Kuhmuja? Aivan kuin meidän kuparikattilassa! Aivan, aivan samallainen, kuin se, kun se kirkkaaksi kuurattuna riippuu takan koukussa, ja valkea aamusti välkkyy sen pintaa vastaan."