"Ne kuhmut ovat vuoria ja laaksoja. Eroitatko vasemmalla, ihan reunalla vuorien huiput? Vasemmalta valaisee nouseva aurinko niitä, ja oikealla lankee niiden hämärä varjo maiden ylitse."

Tyttö puisti päätään ällistyneenä siitä, mitä näki ja mitä Jörn sanoi, kadotti silmistään kuvan putkessa ja nousi suoraksi taas, katseli paljain silmin ylös ja sanoi: "Kuulinhan tuosta koulussa, noista monen tuhannen penikulman etäisyyksistä ja avaruuksista ja semmoisista. Mutta enpä uskonut koskaan semmoisia opettaja Karstensenin puheita. Eihän hän ihan valehdellutkaan. Mutta minä pidin vaan, että hän on antanut puijata itseään hiukan. Mutta nyt näyttää minusta melkein, kuin olisi siinä ollut hieman tottakin."

"Niinkö!… Ja nyt olet katsonut kylliksesi ja puhunut viisauksia tarpeeksi. Mene sisään nyt. Kylmäät itsesi, ja sitte näet unia ja uneksit, ties' mitä. Luuletko saavasi unta?"

"Koetan kumminkin."

Taaskin oli Jörn oijentaa kätensä häntä kohden, mutta kunnioitus häntä kohtaan pidätti häntä. Hän piti ett'ei hän voinut noin vaan ikäänkuin sivumennen, siepata häntä. "Laita nyt", sanoi hän, "itsesi nopeasti sisään."

Tyttö lähti, ja hän jäi. Hän suuntasi vielä putkensa suuren karhun tähtisikermän keskustähteen, suuntasi sen kerran vielä kuuta kohden ja tarkasteli merien rantaviivoja täydentääkseen karttaa kuusta, jota hän oli alkanut piirtää. Aika kului häneltä. Hän innostui, seisoi ruohikossa ja käänteli hiljaa putkeaan. Ja hylkäsi kerran taaskin nuoren elämän, joka hetki sitten oli niin syvään hengittänyt hänen rinnallaan, ja ajatuksensa pysähtivät taas siihen vanhaan: että Dreyer ukko sittenkin on oikeassa. "Älä sitä tuhmuutta tee, Jörn!"… ja kuitenkin: "Mukava hän on ja hyvä. Onnellinen se mies, jonka kaulan ympärille hän kerran kiertää käsivartensa… Millaiset mukavat silmät sillä mahtaa olla, kun se kerran oikein luottamuksella katselee miestä."

Kotipöllöt lentelivät puusta puuhun ja katselivat yössä seisojaa pyörein ripsettömin silmin. Ainakin viis siiliä istui kiviläjällä sireenin varjossa, kinastelivat ja pitivät pientä vikinää. Pellolta käsin kuuluivat tavalliset yöäänet, milloin kalakaijan huutoa, milloin jonkun sonnin etäistä mylvintää. Jonkin hevosen kaviossa kitisivät vitjat, ja villihanhia lensi talon ylitse.

Hän kuuli sen kaiken, mutta kaikki se oli niin tavallista, ett'ei se kiinnittänyt hänen huomiotansa. Mutta yhtäkkiä, kun hanhet vielä kirkuivat hänen päällään oli hän kuulevinaan ihan katonräystään alta ja sitte viereltään aivan seinämältä matalaa hanhen ääntä ja sitte heikkoa siipien räpytystä. Hän katsahti ympärilleen ja ajatteli: lentävätkö villihanhet tänään puutarhan kautta.

Mutta kun hän katsahti, seisoi talon seinämällä räystään alla kirkkaassa kuun valossa valkea ihmishaamu, sillä oli toinen käsi silmillä, toisella se tunnusteli seinämuuria, ikäänkuin pyrkisi se sisään siitä, vaikk'ei siinä ollut oveakaan, se puheli sitäpaitsi kiihtyneellä nopealla äänellä. "Vasikat ovat puutarhassa: sinun pitää pitää parempaa vaaria. Nouse sinäkin toki, Jörn, auttamaan minua!"

Jörn Uhl oli kolmessa pitkässä harppauksessa paikalla ja mainitsi matalasti hänen nimensä: "Tässä minä olen jo… tässä… minä se olen… Noo! Noo!… Rauhoituhan nyt… Minä se olen… Muutoin ei täällä ole ketään."