Tyttö oli vaiennut jo ja rupesi käden päällyställään hieromaan silmiään ikäänkuin lapsi, joka on herännyt unestaan kesken, ja vaikeroitsikin kuin lapsi. Silloin tarttui Jörn häneen, ja sanoi hänelle taaskin, missä hän oli, vei hänet navetan ovelle ja koetti tyynnyttää häntä. "Näethän sinä, tässä on navetan ovi jo. Tästä olet sinä tullut ulos, senkin unissakävijä, olet käynyt unissasi koko navetan lävitse. Oletko hakenut kuuvasikoita? Voi sinua hupakkoa!… No, täällä ei sinun enää tarvitse pelätä. Olet kohta jo kamarissasi." Kun tyttö viimein tuli selville asemastaan säikähti hän, peitti silmänsä käsillään ja vaikeroitsi ääneen: "Oi, oi, kuinka kamalaa tämä on." Mutta Jörn hyväili häntä, otti kädet hänen silmiltään ja sanoi sydämellisesti: "Jätä nyt vaikeroitsemisesi. Anna olla niinkuin on." He saapuivat avoimelle ovelle, joka vei kammariin.
Täytyi olla ollut varsin merkillinen yö; sillä ei riittänyt yksin se, että toinen puoli vasikoista oli murtaunut laitumelta ja oli aamulla todellakin pihalla ja puutarhassa: renkiä ei kuulunut ylialaan koko yönä kotiin. Hän tuli aamuhämärissä, itsekseen hyräillen, pellon poikitse. Kun hän näki nuoren isännän, joka pitkin askelin asteli talon sivua, silmät maassa, ikäänkuin etsisi hän jotain kadonneita jälkiä, sanoi hän: "Olen kyllästynyt tähän yksikseen elämiseen. Jos syksyksi ennätän löytää jonkun kunnollisen naikkosen, niin menen naimisiin."
Aamukahvin jälkeen puki Jörn Uhl aivan kuin eilenkin pyhäpäivätakin ylleen ja lähti kylään. Pitäjänkirjuri oli paremmalla päällä kuin eilen. Hän ei kummastellut sen enempää. Hän oli pitäjänkirjurina, virkamiehenä, kirkonisäntänä ja palomestarina kokenut monellaista ja tiesi ett'ei löytynyt kummallisempaa ja salasyväisempää olentoa kuin marskitalonpoika. "Oikein, Uhl!" sanoi hän. "Ei ole hyvä ihmisen yksin olla, hänellä täytyy olla avustajatar. Maria Magdalena Tarn, mökkiläisen Jasper Kornelius Tarnin Todumista avioliitossa syntynyt tytär. Täällä päin ei sanota 'mökkiläinen', Jörn. Mutta preussilaisissa kaavoissa seisoo siten. Ja koska preussilainen on herättänyt meidät unestamme, on hänellä oikeus lähettää meidät työhönkin. Ja sillä hyvä. Yhdeksäntoista vuotias! Nuori vielä, Jörn! Mutta vanhaksi tulette omin voimin."
Kun hän oli paluumatkalla ja astui puutarhan läpi, makasi kivisillalla lähellä puutarhaporttia villihanhi, joka vielä eli. Hän tappoi sen ja otti sen mukaansa kyökkiin, jossa tyttö posket hohtavina seisoi lieden ääressä. Jörn näytti lintua ja sanoi: "Se on murtanut siipensä ja makasi kivillä."
Tyttö katsahti arasti lintuun eikä vastannut mitään.
"Noh", sanoi Jörn hämillään. "Nyt tahtoisin vaan tietää, mitä sinä ajattelet minusta. Mitä?" Kun tyttö ei vastannut mitään, astui hän hiukan lähemmä: "Sinähän sentään aina olet ollut niin uljas, varsinkin minua vastaan. Heitteleppä nyt niskojasi hiukan, ja anna minun kuulla kunniani, olenhan sen niin hyvin ansainnut."
Mutta tyttö vaikeni vaan, rutisti molemmilla käsillään ohimoitaan vastaan ja tuijoitti valkeaan.
Silloin irroitti Jörn hellästi hänen toisen kätensä hiuksilta, tarttui häneen ja lähti hänen kanssaan välikön kautta oven läpi etuhuoneihin. Tyttö seurasi tahdottomana häntä, silmät maassa, toinen käsi yhä hiuksissa. Asuintuvassa vei hän hänet sille avaralle tuolille, joka seisoi ikkunan edessä, ja painoi hänet istumaan sille. "Niin", sanoi hän lempeästi, "täällä olemme ihan yksin, Lena. Oletko suruissasi, pikku neitoseni, oletko hyvin pahoillasi? Onko koko sinun kaunis iloinen naurusi mennyttä?" Hän istui tuolin nojalle ja rupesi silittelemään häntä hiuksille ja poskelle ja käsille, jotka olivat hänellä sylissä. Mutta tyttö ei nostanut silmiänsä häneen. "Tässä, tällä tuolilla, sanoo Wieten, on äiti istunut monta sunnuntai-iltapuolta. Tässä on nyt sinun paikkasi."
Vieläkään hän ei sanonut mitään.
"Kävin pitäjänkirjurin luona, Lena, ja järjestin kaiken, ja kesäkuussa pidämme häämme… Etkö vieläkään sano mitään?"