Silloin otti tyttö molemmin käsin hänen kätensä ja sanoi hiljaa: "Sinä aiot, sillä on kaikki hyvä." Ja peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.
Silloin rupesi Jörn silittelemään häntä ja suutelemaan häntä. "Mutta lapseni, lakkaahan nyt itkemästä! Olet minun oma pieni morsiameni. Tule nyt iloiseksi taaskin." Ja hädissään sanoi hän: "en minä sitäkään enään toistamiseen. Lakkaahan nyt." Viimein kun hän ei enää keksinyt muutakaan hyväilynimeä, nimitti hän häntä "punapääksi." Siiloin täytyi tytön heitetä nauramaan, sillä se oli parhaimman lehmän nimi, joka seisoi edessä etummaisena läävissä. Nyt nosti hän päätäänkin, ja katseli kauan häntä, liikahtamatta. Ja sillä tapaa tuli Jörn Uhl todella siihen suloiseen ja hyvään, johonka hän arveli ansaitsevansakin päästä.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Oli onnellinen vuosi. He ylpeilivät tointoisestaan ja ylpeilivät upeasta talostaan, jota he arvokkaalla vakavuudella hallitsivat.
Vanha Uhl ei ollut toipunut niin paljoa halvauksestaan että olisi voinut hallita jäseniään, mutta unenkaltaisesti tilastaan hän sentään sen verran parani, että voi istua päivänsä nojatuolissa. Ruoka maistui hänelle hyvältä, samoin piippu; puheenlahjansa sai hän takaisin sen verran, että kotolaiset voivat saada tolkun hänen sopertavista huudahduksistaan. Hänen nuorin poikansa tuli jokapäivä tupaan ja kertoi, astellen edestakaisin, ja katsahtamatta isään, missä töissä kunakin päivänä oltiin. Isä kuunteli vaieten. Mutta kun poikansa oli lähtenyt tuvasta, sanoi hän kaikkea, minkä oli kuullut, tuhmaksi ja nurinkuriseksi. Mutta kun hän oli keskellä parhainta puhettaan ja moittimistaan, rupesi Älypää Wieten puhumaan hänen vaimostaan: "Kerran sanoi emäntä"… tai: "Kerran ei ollut ketään muita kotona kuin minä ja emäntä, silloin sattui hän hyvälle päälle ja kertoi"… tai: "Silloin ennen pikku Elsben syntymää, hänen joka nyt on sillä Harro Heinsenretkaleella…" Tai kehui hän Lena Tarnia tai työteliästä ahkeraa elämää talossa. Silloin kävi ukko aina vaiteliaaksi ja istui silmät puol'ummessa, vino suunsa vielä pahemmin vinossa. Iloisen hyvänsuovan naurunsa, joka hänellä ennen aina oli ollut, oli hän kokonaan kadottanut.
Nuori isäntä oli jo aikaa taas mennyt töihinsä ja mietiskeli siinä huomista ja ylihuomista päivää, myisikö hän nyt kohta myytävän viljan ja karjan, vai myöhemminkö ja saisikohan hän 10 p:ksi marraskuuta todella kokoon suunnattoman korkomaksun. Hän tunsi kyllä itsensä onnelliseksi ja ylpeäksi, kun hän ajatteli sitä suurta luottamusta, jota oli osoitettu kun hänelle, kaksikymmenneljä vuotiaalle oli uskottu tuollainen talo ja kun hän ajatteli kukoistavaa, iloista ja kunnollista vaimoa, joka työskenteli rinnallaan. Mutta hän ei sentään oikein osannut tuudittua täyteen onnellisuustunteeseen. Hän oli kuin takaa-ajettu hirvi, joka hätäisesti on laskeunut polvilleen puron äyräälle juomaan, mutta jo hypähtää kesken juomistaan ylös taas, kun kuulee metsästäjäin ja koirien melun takanaan.
Nuori emäntä ei ottanut huolehtiakseen. Hän hommaili aikaisesta aamusta myöhään yöhön. Työ sai siivet hänen käsissään. Äyriäkään hän ei tuhlannut turhuuteen. Thiess oli häiksi lahjoittanut hänelle muutaman metrin harmaata kangasta. Siitä oli hän laittanut itselleen kaksi yksinkertaista avarahihaista pukua, jotka voi avata ranteimista. Niissä hän nyt hääräili aina yhtä terveenä, ja yhtä iloisena, ja yhä kukoistavampana, käsivarret tavallisesti ruskettuneina ylös kyynärpäihin asti, ja hyräili aina.
Nyt hän oli kyökissä. "Greetta", sanoi hän, "näppärään. Mitä näppärämmin liikutat käsiäsi, sitä pikemmin saat miehen."
"Sekin maksaisi vaivan!"
"Mutta jos saisit hyvän?"