Jörn Uhl seisoi, ja tuijotteli liekkeihin; pieni poikansa seisoi vieressään.
Etuhuoneen lattiapalkit vääntyivät ja kiemurtelivat ja nyt kurotti tuhkasi Uhlin vierashuoneisiinkin. Ovellekin se kolkutti, nuoleskeli sitä ja poltti, oven yläpeili lensi halki ja hehkuva tulenkieli tavotteli ovenripaa. Kynttiläkruunu putosi helisten pöydälle, pöytä syttyi liekkeihin, ja yht'äkkiä syöksähti tuo keltainen vieras ketterästi kuin kissa ikkunalaudalle, kohotti hiukan akuttimia ja särki ikkunan. Nytpä tuli vauhtia leikkiin. Kokonaiset laet putoilivat huoneisiin, yön taivas loisti sisään.
Tänä hetkenä, jolloin Uhlin vierashuoneet leimuivat punaisena lieskana ja jolloin ylösliekkaavat tulipatsaat valaisivat yöpimeitä laidunmaita, jotka puoliympyrässä lepäsivät Wentorffin ympärillä, läheni Sankt Mariendonnista käsin kirkkotietä pitkin puron vartta kuolema. Se vältti tulenvaloa ja taitti lopulta varsalaitumelle. Sieltä se lähti viistoon, suoraan Jasper Kreyn tuvalle, joka pienenä ja matalana seisoi punervassa valaistuksessa korkeitten, vielä kirkkaammin hohtavain poppelien varjossa. Wieten Penn, joka seisoi vuoteen ääressä ja odotteli sen tuloa, väisti silmät suurina sen tullessa, ja antoi sijaa sille. Se astui lähelle ja laski kätensä varmasti ja kiinteästi nukkuvan olkapäälle. Tämä vavahti pari kertaa. Sitte pysähtyi hengityksensä.
Silloin ryhtyi Wieten Penn Trina Kreyn auttaessa häntä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin.
Satoja ihmisiä seisoskeli ja liikkuili noiden korkeiden palavien rakennusten ympärillä ja katseli heikkenevää tulta. Mutta harvoin läheni kukaan Jörn Uhlia ja hänen lastaan. Hänessä oli aina ollut jotain omituista, jotakin mietiskeliästä ja juroa, jossa oli aina vivahtanut seassa kuin pientä kopeuttakin.
"Nyt kun hänellä ei enää ollut muuta neuvoa edessä, on hän tarttunut viimeiseen hätäkeinoon ja ruvennut murhapolttajaksi."
"Totta tosiaan, ihan niin hän katsoa jurottaa tuossa kuin mikäkin pahantekijä. Katsos vaan, millaiset kasvot hänellä on!"
"Kuule, mitä sanoi hän sinulle?… Minun täytyy sentään sanoa, ett'en olisi hänestä tuota toki uskonut."
"Kuule, miksi yrität sen kanssa puheisiin? Onhan tuo niin selvää… noh ymmärräthän, mitä tarkoitan."
Varsinkin puheli tuommoista työläisväki, joka on erinomaisen kärkästä huomaamaan pahaa isäntien olossa ja elossa, mutta taas hyvin hidasta hoksaamaan, jos mahdollisesti piilisi jotain hyvääkin siinä. Hänhän oli aina ollut harvapuheinen ja juro heidän kanssaan, ja melkein itara, Häntähän olivat aina painaneet huolet ja rahapula.