"Kuuletko Jörn", sanoi Aulangon isäntä, "tiedätkö mikä minusta oli epämieluisinta tuossa miehessä? Ei hänen tuhlailemisensa, ei hänen juopottelunsakaan, vaan hänen iänikuinen hymynsä: hän hymyili kaikille ihmisille, ainoastaan ei sisarraukalleni. Niitä löytyy paljokin tuommoisia, jotka ovat ystävällisiä vieraille ihmisille, jotka ovat sulaa ystävyyttä kaduilla ja kapakoissa, mutta jotka omilleen ovat kuin kiusanhenkiä. Onpa onni, Jörn, että on maailmassa kuolema, se nimittäin yksin takaa, että oikeus pysyy oikeutena. Vai luuletko sinä, että tuo tuossa jää ilman rangaistusta, hän joka niin kidutti minun pientä sisartani, joka antoi mennä rappiolle nuo kauniit pellot ja joka vaan laiskotteli ja nauroi? Sanon sinulle, Jörn, hän joutuu raskaaseen kyntötyöhön siellä toisessa elämässä. Lujasavisen marskipellon hän siellä on saava ja neljä pattijalkaista hevoskonia ja muuta kiusaa, ja pahimman enkelivekkulin ajajapojakseen. Näeppäs tuotakin! Sisareni haudalla ei ole yhtään seppelettä!" Hän kumartui, otti pari seppelettä käteensä ja vei ne sisarensa haudalle.
"Jörn, hän oli hupaisin ja vaatimattomin olento maailmassa. Lapsena laskihe hän istumaan jonnekin puunkannolle, ihan sen syrjälle, hän melkein vaan riippui sen varassa ja sanoi: 'Istus tähän Thiess, katsoppas vaan, kuinka paljon tilaa vielä!' Hän oli niin vaatimaton, hän ei pyytänyt muuta elämältä, kuin omaa pientä ja hupaista aurinkoista istuinsijaansa. Tuo tuossa ei ole valmistanut hänelle semmoista; tuo pakotti hänet istumaan varjossa koko elämänsä." Taaskin laski hän seppeleen sisarensa haudalle.
"Kuule Jörn… jos hän voisi nousta ylös, hän tässä turpeen alla", — taaskin otti hän kaksi seppelettä, — "niin sanoisi hän: 'Lähde talosta, Jörn, lähde vielä tänäpäivänä Aulangolle…' Jätä Uhl sille hyvilleen, Jörn! Uhl on tehnyt sinut köyhäksi ja turmellut terveytesi. Tule minun kanssani äitisi kotitaloon, siellä paranet taas. Tule kanssani, Jörn… minä pyydän sinua äitisi nimessä. Sinä, pieneni! Auta sinäkin nyt minua! Etkö sinäkin haluaisi Aulangolle?"
"Läntään, lähtään isä!" sanoi pikku mies, "isä, siitäpä lystiä tulee."
"Jörn… te tulette kaikki rattailleni: sinä ja pikku poika ja Wieten. Kirstun panemme taakse rattaan pohjalle. Silloin on sinulla yksillä rattailla kaikki, minkä omistat!"
Jörn Uhl kääntyi hiukan poispäin ja katseli pitkästi Lena Tarnin hautaa kohden.
"Ajatteles yksin kirstuasikin, Jörn! Siinä on hyvä sunnuntaipukusi ja kaukoputkesi ja kartta auringosta ja kuusta ja kaikista tähdistä ja kaikki nuo ylen viisaat kirjat ja isoäitini, vanhan Trienke Thiessenin, joka omaa sukuaan oli Stührmann, vanha puuleikkauksilla koristeltu kaulainpuu. Luulen ainakin että se on sinulla, muutoin on se Peter Voss von Vaale'n hallussa… kaikki tuo, Jörn, ihmiset ja kirstu, ne ovat sinun omiasi, jos tulet kanssani Aulangolle. Täällä kuuluivat ne Uhlille ja sen huolille, tuolla Aulangolla kuuluvat ne yksin sinulle ja ovat sinun omiasi! Oi, Jörn, minä pyydän sinua, tule mukanamme! Minä pyydän sinua, Jörn: irroita sielusi kerrankin Uhlista, ja ota se vihdoinkin itse käytettäväksesi. Minä pyydän sinua, rakas Jörn, tule minun kanssani. Muuten, sanon sen suoraan, olen minä levoton siitä, mitä tapahtuu."
Jörn Uhl ei vastannut mitään. Hän huoahti syvään ja loi katseensa milloin Lena Tarnin haudalle, milloin haudoille jalkojensa edessä. Ne kolme hautaa puhuivat selvää kieltä hänelle.
Kun he hetken olivat seisoneet liikkumatta, sanoi Thiess: "Nyt lähdetään. Nyt laskemme vielä nämä kolme seppelettä Lena Tarnin haudalle, jokainen yhden."
"Lena Tarn?" kysyi pikku poika, "kuka hän on? Lena Tarn sanot sinä?
Mutta sehän on minun äitini."