"Niin, poikaseni! Ja millainen ihminen äitisi olikaan!"
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä kutsui Jörn Uhl rengit ja piiat puheilleen, ja maksoi kullekin heistä heidän palkkansa, kävi käsityöläistenkin luona ja maksoi heillekin heidän pienet saatavansa, ja sanoi, kun he näyttivät kummastuneilta, lyhyellä harvasanaisella tavallaan: "En tahdo, että saatte juoksuja rahojenne vuoksi, tai että ehkä joutuisitte jäämään ilmankin niitä." Silloin ymmärsivät he hänen tarkoituksensa, pistivät nopeasti rahat taskuunsa, saattivat häntä ovellekin vielä, kutsuivat vaimonsakin paikalle ja katselivat häntä jälestä, kun hän korkeana ja tavallistaan suorempana asteli lehmuskujannetta. Sitte meni hän kerran vielä käymään autiolla palopaikalla ja seisoi kerran vielä noettuneen puoliluhistuneen talonseinämän vieressä, lähellä kyökinovea, siitä on nimittäin vapaa näköala Uhlin peltojen ylitse.
Tuli silloin Thiess Thiessen, pukeuneena lyhyeen matkatakkiinsa ja piiska kädessään kompuroiden soraläjien ylitse paikalle ja huusi jo kaukaa: "Pikku Jürgen istuu jo kirstulla rattailla ja heiluttelee jalkojaan ja Wieten sitoo par'aikaa ruskearaidallista päällyshuiviaan päälleen… Kuinka tuumit nyt, Jörn? Tuo on oikein. Tuommoisilta pitää kasvojesi näyttää, poikaseni."
"Thiess", sanoi Jörn Uhl, ja kääntyi häntä kohden, "nyt olen selvillä siitä! Minä annan Uhlin mennä, annan mennä kaikkine huolineen ja murheineen. Minäkin olen ihminen… viiteentoista vuoteen ei minulla ole ollut yhtään sunnuntaita; tuntuupa kuin olisin ollut vaan onneton hupakkoparka… Mutta nyt, totta tosiaan, nyt koetan oikein toden teolla sitä, josta eilen puhuit: koetanpa saada takaisin sieluni, joka tähän asti on piileksinyt täällä Uhlilla. Tänne sieluni! Tänne sieluni! Se kuuluu minulle!… Tule nopeaan nyt, Thiess."
Pikku poika istui kirstulla jo, ja Wieten seisoi kumaraharteisena rattaitten vieressä. "Isä", sanoi poika, "mitä sinä huusit? Torasitko sinä jonkun kanssa, vai nauroitko sinä?"
"Molempia!" sanoi Jörn Uhl… "Tule tänne, Wieten, nostan sinut rattaille… Aiotko sanoa jotakin, Wieten?"
Wieten katseli häntä vakain himmein silmin ja syviin ajatuksiin vaipuneena. "Muistui mieleeni kertomus hänestä, Jörn, joka sata vuotta viipyi pimeiden maanmenniäisten luona, ja joka, kun hän palasi takaisin, oli vanha. Piilee toki paljon totuutta noissa vanhoissa kertomuksissa, Jörn."
"Piilee, Wieten!" vastasi Jörn. Ja häntä puistatti, ikäänkuin olisi häntä kammostuttanut.