Jörn nauroi: "Sitä en juuri myöntäisi! Sinä pistit kätesi kuoppaan ja otit nopat pois."
"Ne olivat minun", sanoi Lisbeth.
Jörn Uhl kaivoi veitsellään pyöreän kuopan. "Ne eivät olleet sinun. Kuudes noppa oli jäänyt kuopan reunalle. Sinä näit sen hyvin, mutta tuumit, että parempi pyy pivossa, ja otit. Semmoinen olit aina: aina tuommoinen 'älä tule liika lähelle' ja aina oikeassa, muutoin pää niskaan!"
"Niinkö vai?… Muistan vielä tänä päivänä, kuinka nopat olivat. Ei ollut ollenkaan epäilemisen varaakaan. Annas tänne nopat. Se oli kuopassa. Katsos, noin ihan se oli."
"Se polttaa!" sanoi lapsi. "Se sinun täytyy heittää uudestaan."
Jörn asettui polvilleen heitä kumpaakin vastapäätä. "Kuulitkos nyt, mitä poikakin sanoo!"
Lisbeth pani nopan vielä kerta kuopan partaalle, ihan reunalle: "Noin juuri se oli."
Noppa vierähti alas.
"Näetkö nyt", huudahti Jörn, "voiko noppa pysyä tuossa?"
Silloin oijensi Lisbeth nopeasti kätensä, sieppasi nopat itselleen ja piti niitä suljetussa kädessään sylissään ja katseli hänen ohitsensa, ikäänkuin istuisi hän siinä ihan yksikseen.